Kaksi vuotta

Kaksi vuotta sitten istuin vanhempieni keittiössä epäuskoisena: Ville on kuollut. Epäuskoisena mietin hautajaisia ja käytännönasioita. Polisiien istuessa vastapäätä. Isäpuolen sanoessa että Ville ei enää tunne kipua.

Kaksi vuotta...

730 päivää..

17 520 tuntia..

105 200 minuuttia..

63 072 000 sekunttia.. 

Muistan edelleen sen tunteen kun siesoo Prisman hedelmä osastolla ja etsii jokaikisestä ihmisestä, jokaisesta vastaan tulevasta mutta sitä yhtä ei löydy.

Muistan edelleen miltä arkussa oleva valkoinen peitto tuntui. Muistan miltä tuntui istua autossa valkoisen arkun kanssa kaksin.

Muistan kuinka kappelissa nauroimme ystävän kanssa tyhmälle vitsille.

Muistan ne yksinäiset illat kotona.

Rehellisesti pelkään tätä päivää. Pelkänä hitosti. Lataan tunnetta paljon. Stressaan ja ahdistun. Olen kuin kävelevä aikapommi ahdistaa ja rintaa puristaa. Pitäisi olla surullinen. Itke perkele itke!

Muttakun en itke. Hymyilen. 

Vein Villelle kynttilän sunnuntaina ja tänään on tiistai. Hymyillen sivelin laattaa. Hymyillen katsoin kappelia ja naurahdin muistoille.

Miksi lataan tähän päivään paljon? Sanoin stadille että olen hämmentynyt en ole surullinen ehkä hiukan allapäin. Mutta hymyilen. 

Olen hiton onnellinen loppujen lopuksi. Vaikakkin välillä tulee sankollinen paskaa niskaan ja muut ampuu selkään. Siltikin onnellinen. Naurahdus.. Anteeksi kielenkäyttö. 

Nämä kaksi vuotta ei ole ollut helppoja. Kun kävelen rannalla ja polvistun kultaiseen hiekkaan. Nostan käsiini kultasta hiekkaa sinisen meren vieressä. Kuullen aaltojen äänen. Valutan hiekkaa käsistäni hymyillen. Muistoja ja kaipuuta. Ei enää tuskaa eikä kipua. Vaan kiitollisuutta siitä ajasta. Lämmin tunne joka ei enää ole ruoskan sivallus. Se on lämpöä mitä kannan mukana. Sitä lämpöä vaalin aina.