Hiljaisuus
Olen ollut hiljaa nytten jonkun aikaa. Tuntui etten saa ulos itsestäni mitään enää. Väkisin pakotettuna pidin itseäni kiinni täällä. Väkisin ikävässä ja kaipuussa. Tauko teki hyvää. Pääni pursuaa taas kirjoitus ideoita.
Aurinko paistaa taas. Kevät saapuu. Lumi rapisee kenkien alla haistelen kirpeää pakkasilmaa ja suojaan käsillä silmiä kun katson taivaalle. Aurinko heijastaa lumeen pieniä timantteja ja lapsi puhaltaa ulkona saippuakuplia. Hymyilen olen juuri lähdössä töistä. Kuljen kohti harmaata autoa. Hymyillen kohti kotia missä odottaa Stadi. Hymyilen taas. Istun autoon, kaivan avaimet ja auto hörähtää vähän yskien käyntiin ja radio pauhahtaa päälle. Hymyilen.
Auringon säteet ja naurua..
Ensimmäiset auringon säteet kun katselen. Ikkunasta ulos. Istun sängyllä mustilla petivaatteilla. Stadin ääni kuuluu taustalla. Pienin lapsista on vain kotona. Hän katselee sohvalla padilta videoita ja naurahtaa välilllä. Istun sängyllä ja hiukan avaan sälekaihtimia. Aurinko osuu silmiini, siristän ja huomaan pölyn leijailevan ilmassa. Aurinko oi aurinko miksi tuot kaiken pölyn näkyviin? Katson ulos. Terassilla on musta rottinki sohvaryhmä, kaksi säkkituolia. Tuijat ympäröivät pihaa ja niitä peittää kaunis valkoinen lumikerros. Hymyilen. En ole ajatellut Villeä aikaan. Tuntuu kuin viimeinkin olisin laskenut irti ja keskityn täysillä tähän. En rikki enää. Osaan hymyillä taas ja nauraa vedet silmissä. Nauraa talouspaperin palalle niin että tipahdan. Käärityä makuupussiin ja leikkiä metapodia lasten nauraessa ympärillä. Nauraen itse vedet silmissä lattialla Stadin nauraessa että mitä oikein teet? Naurua paljon naurua. Naurun taakse mahtuu myöskin kaipuu. Suuttumus viime aikoina käytyä tappeluita kohtaan. Suuttumus ja kysymys miksi? Saimme kunnolla lokaa niskaamme kirjoitin joskus kirjoituksen se alkoi vuosi sitten. Saimme saman lokan tääällä niskaan. Silti seisotaan vielä yhdessä rinnakkain vahvempina kuin koskaan. Illalla sängyssä vierekkäin katsotaan toisiamme silmiin ja hymyilllään. Rakkautta. Viimeinkin sen jäävallin takana olevaa rakkautta. Perhosia vatsassa.
Kaipuu..
Aurinko saa aikaan kaipuun, nariseva lumi ja timantit hangen päällä. Saavat kaipamaan mustaa fedoraa ja hymyä silmälasien takana. Kevät saapuu ja menemme kohti Villen kuolinpäivää. Kohta kaksi vuotta. Se aika tuntuu hyvin kaukaiselta ihan kuin olisi mennyt vuosisata siitä kun viimeksi puhuin Villen kanssa. Välillä katson videota että muistan äänen. Aurinko kun katson ikkunasta ulos tai kun kävelen töistä kotiin. Aurinko ja sen säteet. Tunnen kaipauksen. Mutta en niin suurena ja ylitsevuotavana synkkänä mustana liejuna johon hukkuu. Mieluummin tuttuna laiturina, kirkkaana vetenä mihin upotan varpaat, tunnen lämpimän auringon. Ei enää puristusta rinnassa muistan hymyn ja hetken. Ajan, yhteiset automatkat ja harrastukset.
Kaksi vuotta on kuljettu Villen kuolemasta ja en olisi koskaan uskonut että kuljen näin uskomattoman matkan. Kamalasta synkkyydestä kaikista pahimmasta kuolemasta syntyi jotakin uutta rakkautta.
Aurinko paistaa taas. Kevät saapuu. Lumi rapisee kenkien alla haistelen kirpeää pakkasilmaa ja suojaan käsillä silmiä kun katson taivaalle. Aurinko heijastaa lumeen pieniä timantteja ja lapsi puhaltaa ulkona saippuakuplia. Hymyilen olen juuri lähdössä töistä. Kuljen kohti harmaata autoa. Hymyillen kohti kotia missä odottaa Stadi. Hymyilen taas. Istun autoon, kaivan avaimet ja auto hörähtää vähän yskien käyntiin ja radio pauhahtaa päälle. Hymyilen.
Auringon säteet ja naurua..
Ensimmäiset auringon säteet kun katselen. Ikkunasta ulos. Istun sängyllä mustilla petivaatteilla. Stadin ääni kuuluu taustalla. Pienin lapsista on vain kotona. Hän katselee sohvalla padilta videoita ja naurahtaa välilllä. Istun sängyllä ja hiukan avaan sälekaihtimia. Aurinko osuu silmiini, siristän ja huomaan pölyn leijailevan ilmassa. Aurinko oi aurinko miksi tuot kaiken pölyn näkyviin? Katson ulos. Terassilla on musta rottinki sohvaryhmä, kaksi säkkituolia. Tuijat ympäröivät pihaa ja niitä peittää kaunis valkoinen lumikerros. Hymyilen. En ole ajatellut Villeä aikaan. Tuntuu kuin viimeinkin olisin laskenut irti ja keskityn täysillä tähän. En rikki enää. Osaan hymyillä taas ja nauraa vedet silmissä. Nauraa talouspaperin palalle niin että tipahdan. Käärityä makuupussiin ja leikkiä metapodia lasten nauraessa ympärillä. Nauraen itse vedet silmissä lattialla Stadin nauraessa että mitä oikein teet? Naurua paljon naurua. Naurun taakse mahtuu myöskin kaipuu. Suuttumus viime aikoina käytyä tappeluita kohtaan. Suuttumus ja kysymys miksi? Saimme kunnolla lokaa niskaamme kirjoitin joskus kirjoituksen se alkoi vuosi sitten. Saimme saman lokan tääällä niskaan. Silti seisotaan vielä yhdessä rinnakkain vahvempina kuin koskaan. Illalla sängyssä vierekkäin katsotaan toisiamme silmiin ja hymyilllään. Rakkautta. Viimeinkin sen jäävallin takana olevaa rakkautta. Perhosia vatsassa.
Kaipuu..
Aurinko saa aikaan kaipuun, nariseva lumi ja timantit hangen päällä. Saavat kaipamaan mustaa fedoraa ja hymyä silmälasien takana. Kevät saapuu ja menemme kohti Villen kuolinpäivää. Kohta kaksi vuotta. Se aika tuntuu hyvin kaukaiselta ihan kuin olisi mennyt vuosisata siitä kun viimeksi puhuin Villen kanssa. Välillä katson videota että muistan äänen. Aurinko kun katson ikkunasta ulos tai kun kävelen töistä kotiin. Aurinko ja sen säteet. Tunnen kaipauksen. Mutta en niin suurena ja ylitsevuotavana synkkänä mustana liejuna johon hukkuu. Mieluummin tuttuna laiturina, kirkkaana vetenä mihin upotan varpaat, tunnen lämpimän auringon. Ei enää puristusta rinnassa muistan hymyn ja hetken. Ajan, yhteiset automatkat ja harrastukset.
Kaksi vuotta on kuljettu Villen kuolemasta ja en olisi koskaan uskonut että kuljen näin uskomattoman matkan. Kamalasta synkkyydestä kaikista pahimmasta kuolemasta syntyi jotakin uutta rakkautta.
Kommentit
Lähetä kommentti