Leskenlehtiä ja sadetta

Ajattelin aina että olen pitkään yksin Villen kuoleman jälkeen. Aloinkin jo tottua siihen yksin oloon. Kunnes yht äkkiä puun takaa tulikin Herra Stadi. En myöskään koskaan osannut kuvitella että olisin yhdessä ihmisen kanssa joka asuu muualla kuin Joensuussa. Tässä tapauksessa Joensuu- Helsinki väli. Yli 400km junassa menee se 4h ja jos ajaa itse n. 5h. Pitkä väli jos tahtoo nähdä toisen. Voisi kai sano että olen kaukosuhteessa? Voiko sellainen olla onnellinen? Siihenhän tarvitaan paljon luottamusta. Meidänkin suhde on vasta tuore ollaan vasta alussa. Näkisimme varmaan enemmän jos välimatka ei olisi niin suuri. Välimatka tuo omat haasteensa suhteen alkuun. Onneksi me olemme alusta asti pystyneet puhumaan kaikesta. Puhuimme monta monta tuntia puhelimessa alussa vaikka emme olleet nähneet. Puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Olemme molemmat itsenäisiä ja sitä osaa työntää epävarmuden tunteen taka-alalle. Vaikka alussa hannasinkin paljon vastaan välimatka, ikä ja Ville. Mut

- Montakohan hiilaria tässä on? Yhteensä 30 siitä pois 20. Paljonkohan sokerit oli? Ne on 5. Ei tarvitse korjata pistän nyt tämän verran.. Kaarlee!!! Kaarle juoksee karkuun nauraen pallomereen koska tietää että pistäminen on tulossa ruuan jälkeen.  Otan jalasta sopivan makkaran reidestä ja pistän. Kaarle ei ole moksiskaan enää pistämisestä. Siitä sitten seuraavaksi pitkäkestoinen insuliini ja sokerit.  Se oli shokki istua ambulanssissa menossa sairaalaan. Mies ensihoitaja ja kuskina nainen. Ei pistetä nyt mennään sairaalaan liian korkeat sokerit ja ketoaineet. Istu sinä tähän ja minä seison tässä! Nousin ambulanssiin Kaarlea kärrättiin sängyssä. Talvipuku aukaistiin jo valmiiksi. Ambulanssi mies oli kalju ja näpytti jotakin, puhui radio puhelimeen. Nyt laitetaan pillit päälle kuuntele! Rupesi kuuluumaan piipaa piipaa. Kaarle hymyili hiukan ja nosti hiukan kättä. Älä nukahda Kaarle pysy vielä hereillä! Pillit päällä monta autoa edessä muistan miten kuski kirosi miksi ne ei väistä?

Minne kaikki aika katoaa? Tuntuu että sitä ei tee muuta kuin juoksee duunissa,tekee kouluhommia ja on kotona. Kawacon lähestyy ja senkin järjestäminen vie aikaa. Meillä on tulossa tänä vuonna iso juttu coniin joka vaatii paljon aikaa. Koulu menee siinä pisteessä että ensimmäinen näyttö alkaa olla valmis. Kiinteistöhuolto siis läpi onnistuneesti. Seuraavaksi siirryn hautauspuolelle. Ensimmäinen koulutus päivä on maanantaina milloinka on: Arkunkantajien koulutus. Hiukan jännittää aloittaa se puoli koska viimeksi kun kävin kappelilla oli Villen hautajaiset. Hiukan jännittää osallistua siunaus/muistotilaisuuksiin itkenkö itsekkin siellä? Muutenkin vainajien näyttäminen, arkkujen siirtely ja hautuumalla oleminen jännittää hiukan. Pääsen myöskin näillä näkymin osallistumaan tuhkaukseen. Voihan siinä tunteet olla hiukan pinnassa. Jännittää siis hiukan sen puolen alkaminen. Mutta hyvin se varmasti menee. Herra stadin kanssa menee hyvin. Se on tulossa tänne tällä viikolla. Välimatka on si

Uusi ihminen. Sitä oli helppo vedota koko ajan siihen että en voi ennenkuin vuosi tulee täyteen. En voi vielä tarvitsen vuoden. Kokonaisen vuoden ilman Villeä yksin. En koskaan odottanut tapaavani uutta ihmistä. Ajattelin että olen yksin tai jos tapaan jonkun ei hän saa minussa mitään aikaan ei hetkauta. Ei ainakaan samallalailla kuin Ville. Voisiko jonkun kanssa rakentaa jotakin ilman että Villen haamu häiritsee. Vertailenko? Vertailenko häntä siihen mitä Ville teki? Vertaan kaikkea eleitä ja tekoja. Mitä minä sinulle merkitsen? Kakistelen ja kakistelen. En osaa vastata. Hiljaisuus vastaan hiljaisudella ja hermostuneisuudella. Kelaan ja kelaan uskallanko? Mitä muut ajattelevat? Jenni löysi jo uuden hyi kamala huono leski. Uskallanko oikeasti olla jonkun toisen kanssa? Petänkö? Petänkö Villeä? Tuleeko ajatus pettämisestä? Olimmehan naimisissa. Pahinta varmaan se mitä muut siitä ajattelisivat. Hassuinta hommassa on se että sen tekee omaa pää. Keksii negatiivisiä syitä miksi ei. Työn

Siivotessa tuli vastaan muovipussi jonka olin tyystin unohtanut. Ville taitteli aina origami lintuja ja sanoi aina: Että kun on taittanut tuhat saa yhden toiveen. Meillä linnut olivat entisen vuokra-asunnon makuhuoneen katossa roikkumassa. Valitettavasti suurin osa linnuista on hukkunut ja niitä on jäljellä vain parikymmentä sadasta. Mutta ripustin ne roikkumaan meidän olohuoneeseen. Lapsetkin huudahtivat heti että: Villen linnut lentää taas.

Vuosipäivä meni. En edes käynyt haudalla. Latasin paljon negatiivistä tunnetta yhteen päivään. Odotuksia surusta ja itkusta. Sumussa ja koomassa olemisesta. Tuntui että minun on pakko olla surullinen hain itse itselleni pahaa oloa. Tunsin pahan olon silloin sunnuntaina illalla ennenkuin menin nukkumaan itkin. Itkin hiljaa tyynyä puristaen ja valokuvaa toisessa kädessä rypistäen. Kaarle nukkua tuhisi vieressä ja minä itkin pimeässä. Maanantai aamuna heräsin tunsin sen vatsan pohjassa vuosi. Kampesin töihin. Onneksi omaan mahtavat työkaverit. Päivä meni autossa istuen ja nauraen. Kun kello lähestyi kuolinaikaa istuin autossa nauramassa ja matkalla kahville maisemia samalla katsellen. Ajoimme siitä rampista ohi missä kolari tapahtui. Tuijotin pitkään hiljaa sitä kohtaa. Tänäänkin kun ajettiin siitä ohi tuijotin sitä kohtaa. Siinä kohdassa on stigma näin sen kolarin välähdyksenä verkkokalvoilla. Kuinka siinä youtube videossa nostetaan Villen autoa. Kuinka lytyssä se keula oli ja rek

Tässä yksi osa työpäivääni kuvina. Suntion työhön kuuluu kiinteistöhuolto eli siis kirkon rappusien aukaiseminen. Hauskinta hommassa oli 5 numeroa liian isot kumpparit :D

Kyynel. Niin paljon kyyneleitä. Miten paljon vuoteen mahtuu kyyneleitä. Niin paljon että niillä voisi yhden järven täyttää. Olen huutanut polvistuneena keittiössä, hakannut puuta rannalla ja huutanut. Huutanut koko kropalla. Tunsin kuinka koko sieluni särkyi palasiksi. Hienoiksi sirpaleiksi. Seison sirpaleiden päällä. Kun katson niitä huomaan muistoja. Huomaan rakkauden joka on polttava kuin aurinko. Kaunis kuin yön ensimmäinen tähti. Näen ja tunnen ukkosen. Muistan tulisen tangon mitä tanssittiin. Ei menty valssia. Ei ollut tasaista. Oli tuulta ja tuiskua. Olimme onnellisia kun heitimme hattuja ilmaan keskellä Joensuun ja varkauden väliä. Tunnen rakkauden sateena kasvoillani, tunnen sen tuleen vireenä. Näen sinut taivaan tuhansista tähdistä. Nyt voin mennä rannalle ja huutaa: Hei missä olet? Hei toiselle puolelle. Peilin toiselle puolelle. Kuljet kanssani aina. Minun kaunis kummitus. Niin lähellä mutta niin kaukana. Kun lähdit mun luoltain ajauduin haakserikkoon. Minun kaikuluotain ka

Aloitimme seurustelun 16.3.2013 nyt neljä vuotta myöhemmin 13.3.2017 vuosi on kulunut Villen kuolemasta. Tuohon neljään vuoteen mahtuu niin paljon. Niin paljon muistoja kuten se kesä ilta kivellä. Muistan kun alotimme seurustelemaan. Kaverin luona pienessä hiprakassa katsottiin Pokahontas elokuvaa ja vähän kaljoiteltiin. Hiprakassa siinä mietittiin mitä ollaan? Ollaanko parisuhteessa? Hykerreltiin peiton alla molemmilla perhosia vatsassa. Suudeltiin ja naurettiin välillä veljen kanssa Pokahontakselle. Sitten syvennyttiin toistemme silmiin. Villen silmiin kekkoslasien läpi. Hassua kun mietin nyt Villen silmiä en edes saa siitä väristä enää kiinni. Siinä sohvasängyllä missä oli kaksi patjaa, valkoinen pitsipeitto ja monta tyynyä. Lattialla oli sininen pöytä ja patja. Mutta sitä vain näki sen toisen. Jokaisen kohdan toisesta. Siitä aloitettiin neljän vuoden matka. Jos olisin tiennyt aikamme olevan näin lyhyt olisin ottanut enemmän aikaa. Vähemmän riitoja. Nyt seison päällä peilin riko

Olen kirjoittanut hyvin avoimesti täällä itsemurhasta ja masennuksesta mm. Tabuja päivityksissä. Jotka ovatkin olleet luetuinpia tekstejä täällä blogissa. Olen aiheuttanut paljon pahennusta sillä että olen kirjoittanut niin avoimesti asiasta. Mutta olen myöskin saanut kiitosta avoimuudesta. Itseäni kirjoittaminen on helpottanut kamalasti. Se on ollut osa minun surumatkaani käsitellä asioita. Pahennusta olen aiheuttanut siksi koska vieläkin itsemurha on piiloteltava asia. Häpeä. Mielenterveys asioista ei vielä puhuta. Näin hyvän kuvan joka koski masennusta siinä oli syöpäpotilas jonka vieressä seisoi toinen joka sanoi: Parane nyt! Kuvasti sitä miten masentuneelle yleensä sanotaan ryhdistäydy nyt. Häpeällinen piiloteltava asia että toinen väsyy ja ei jaksa. Miehen pitäisi kumminkin käydä töissä ja samalla olla perheen pää. Sitten jos joku ei jaksakkaan kantaa hän häpeää. Tämän häpeän kanssa painittiin melkein vuosi ennenkuin rohkeus löytyi mennä lääkäriin ja sanoa että en voi hyvin. Se

Kaverin blogi pupuja unelmissa  kirjoitti vuosi onnen hetkiä purkista. Minusta idea oli ihana joten toteutin sen itsekkin. Idea on helppo. Tarvitset siihen purkin minkä voit koristella omanlaiseksi. Paperia ja kynän. Paperille kirjoitat joka kuukausi onnen hetken ja tipautat sen purkkiin. Vuoden päästä sinulla on purkillinen onnelisuutta. Voithan toki laittaa sinne kuukausittain enemmänkin onnen hetkiä. Tässä minun purkki!

Onko leskeys osa minua? Tottunut aina sanomaan mieheni on kuollut ja olen yksin. Tullut tavallaan osaksi minua. Pieni pala identiteettiä. Leskeyden alle on välillä hyvin helppo piiloutua ja tuudittautua. Vihaan sanaa leski. Mutta rakastan myöskin. Onhan se tavallaan osa minun ja Villen historiaa. Ville oli täällä ja lähti. Sinkku kuullostaisi paljon kylmemmältä ihankuin toista ei olisi ollutkaan. On helppoa kaivata ja rakastaa minun kummitusta. Haavetta meistä ja tulevaisuudesta. Mitä meillä olisi voinut olla? Piti vanhoina mennä parkkipaikalle heittelemään kolikoita ja huutaa:" Vapaa pysäköinti!". Piti istua terassilla ja katsoa lastenlasten kasvavan. Ville sanoi aina että hän polttasi piippua ja minä voisin kerätä lasten kanssa omenoita pihapuusta ja keittää hilloa. Kertoa syreenipuskan keijuista ja viedä simpukoita sinne. Tutkia muurahaispesää kuusen alla ja kertoa maahisista mitkä siellä asuvat. Kaunis haave me istumassa terassilla käsi kädessä katsomassa auringonlask

Herra Stadi tuli torstaina tänne ja lähdettiin perjantaina ajamaan kohti Helsinkiä. Pikkusisko tuli samassa kyydissä. Matka menikin siskon kanssa jutellessa ja nauraessa. Soitettiin Retroperjantaihin ja päästiin ihme kyllä ihan ohjelmaan asti. Perjantaina oltiin vasta aika myöhän perillä joten illalla katseltiin vain leffoja. Lauantaina ajelin ekaa kertaa metrolla. Vaikkakin vain yhden pysykin väliä mutta onnistuin jo pois tulessa nousemaan väärään metroon. Itäkeskuksessa tapasin ystävän jota tulee nähtyä aivan liian harvoin. Shoppaillimme siskojen kanssa ja kävimme syömässä. Itäkeskus on varmaan kolme kertaa meidän Joensuun kauppakeskuksen kokoinen. Mutta mukaan tarttui parit housut ja paita. Ostin myöskin tuliaisia lapsille BR- lelu kaupasta. Lauantai iltana käytiin ajelemassa ympäri Helsinkiä tai siis kierrettiin keskustan ympäri. Ajettiin presidentinlinnan ohi ja käytiin siellä missä kuvataan salkkareita. Ei valitettavasti näkynyt tähtiä siellä. Ajelu oli mukava Helsinki on niin

Monet kysyvät selässä olevasta kuvastani. Mitä nuo siivet tarkoittavat? Siivissähän on konemainen yläosa. Ville piti steampunk tyylistä. Hän tahtoi itselleen steampunk tyylisen kuvan missä olisi ollut pöllö minkä aivoja ohjailisi hiiri. Siivet kuvastavat myöskin Villen kahtaa puolta. Pehmeä kuin höyhenet ja hiukan konemainen välillä. Höyhenten pehmeys kuvastaa Villen rakkautta ja pehmeää puolta. Sitä kuinka hän tiesi jokaisen Monster high nuken nimen, miten hän aina toi minulle uusia kukkia ja miten hän osoitti välittämistä. Konemaisuus kuvastaa sitä toista puolta mikä tuli masennuksen myötä. Hyvin konemainen käytös ihan kuin hän olisi ollut välillä robotti ilman tunteita. Kuin tyhjä sisältä nin että vain rattaat pyörivät. Tietenkin Villen nimi kulkee iholla aina mukana syntymä/kuolinvuosi tatuoituna mukana. Iholla mukana. Minä lähden minilomalle Helsinkiin katsomaan kavereita ehkä vähän shoppailemaan. Pääsen matkaan ilman lapsia. Pieni loma tulee tarpeeseen. Olenkin viime aikoi