Leskenlehtiä ja sadetta

Muuttopäivä koitti ja meni. Siksi blogissa on ollut hiukan hiljaista. Pari viime viikkoa on mennyt pakatessa. Sitten koitti muuttopäivä ja nytten aika on mennyt laatikoita purkiessa.  Viimeinen yö Joensuussa oli haikea. Istuin keittiönpöydän ääressä ja muistelin. Katselin laatikko kasaa ja hymyilin. Vastahan tuntui kun oltaisi Villen kanssa muutettu siihen asumaan. Siihen asuntoon mahtui niin paljon neljän seinän sisään paljon onnea ja paljon surua. Yksi iso matka ja suuri rakkaus.  Istuin yksin yläkerran aulassa tummalla laminaatti lattialla ja kosketin. Muistelin. Minulla oli vielä Villen vanha aamutakki roikkumassa kylppärissä kietoidun hetkeksi siihen ja muistelin. Sivelin seinän puukuvoista tapettia muistan kun Ville asensi tapetin. Ensimmäinen kerta kun tapetoin ja vielä kuvio tapetti perkele! Kuulin sen ja näin sen edessäni sen hetken. Kun muutimme ja tapetoimme lastenhuoneita. Mietimme sisustusta ja ihailimme kylppärin seinää. Siihen oli upotettu pieniä kiviä.  Pe

Huuh kun aika rientää. Viimeinen viikko starttasi töissä. Pakkaaminen on kesken vielä vaikkakin ihan hyvällä mallillaan. Aika menee pakatessa ja töissä. Siksi blogissa on ollut niin hiljaista viime aikoina. Kirjoitin kiitos postauksen Villelle yritän tästä lähtien kirjottaa enemmän meidän uusioperhe elämästä ja työ postaukset ovat olleet hyvin suosittuja niin yritän kirjoittaa jatkossa myöskin niitä enemmän. Blogihan syntyi Villen kuoleman jälkeen päiväkirja muotoiseksi. Aloitin kirjoittamaan surusta ja leskeydestä. Tulen varmasti jatkossa vielä kirjoittamaan ikävästä ja kaipuusta. Mutta yritän keskittyä nyt enemmän siihen mikä on nyt eli meidän uusi perhe. Arpi joka on syvällä Villestä ja leskeydestä ei koskaan unohdu tai mene pois mutta yritän jatkossa kirjottaa enemmän muutosta, sopeutumisesta uuteen kaupunkiin, töistä ja uusioperheen arjesta. On aika siirtyä uuteen. Mietin paljon blogin lopettamista mutta olen saanut paljon viestejä ja päätin jatkaa vielä kirjoittamista. Olenkin

Odotan kello on kohta viisi. Ruoka on valmiina ja asettelen lautasen pöytään. Samalla täytän muovirasioita huomiselle. Kello on jo varttia yli. Kuulen kun tuttu hurina kuuluu parkkipaikalta. Perhosia nousee vatsaan. Juoksen äkkiä peilin eteen. Ovi avautuu "Moi! Mitäs tänne?". Huikkaan että ruoka on valmista. Tunnen tutut käsivarret kietoutuvat ympärilleni, tutun karhean parran osuvan hartian, kuulen hengityksen ja tuuditaudun tuttuun tuoksuun. Pusu poskelle ja kysymys:"Mitä ruokaa?". Hymyillen selitän ruuasta, eväistä ja meidän päivästä. Istun sohvalle katsomaan Lemmen viemäätä. Hymyilen ja tunnen onnen. Istun autossa ja katson ikkunasta ulos. Auto surisee ja radiossa pauhaa Viikate. Nauraen sanon etten ole koskaan välittänyt viikatteesta. Vastauksena saan että: "Vien sinut keikalle niin et voi olla pitämättä". Matka jatkuu hiljaisuudessa katselen ohi kiitäviä maisemia. "Hei mikä pikkutie tuo on? kysyn. Vastauksena saan: "Olen aina halunnut aja

Sataa vettä nojaan traktorin lavaa vasten. Katson kun työkaveri tasoittaa juuri laittamaamme soraa kivijalan alle. Hytisen kylmästä ja hengitys hyöryää. Kohta on juhannus ja minulla on kolme takkia, villasukat, kolmet housut ja sadevaatteet. Vedän huppua enemmän päähän kylmä tuulen puuska tuntuu iskevän koko vaatekerroksen alle ja tunnen ihon nousevan kananlihalle. Katselen ympärille ja huomaan kuinka yksi kesätyöntekijä vetää huppua päähän ja kaulusta ylemmäs. Vaihdamme katseen. Katseen ei hemmetti miksi mikä sää? Kunnes työkaveri hihkaisee että sora on nyt tasainen laitetaan kantakivi paikalleen. Nostamme kiven paikalleen ja junttaamme ja tasoitamme. Mittaamme vatupassilla että kivi on varmasti suorassa. 20 minuuttia myöhemmin kun pyyhkäisen sadepisaroita naamalta saamme kiven suoraan. Hyppään traktorin kyytiin ja lähden hakemaan multaa. Ajelen läpi hiljaisen ja sateisen hautuumaan. Käviöitä ei tänään ole näkynyt paljon. Vain lohkohoitajat. Käytävillä näkyy punaisia kukkia mit

Otsikko jo varmasti kertoo kaiken :D

You're my end and my beginning Even when I lose I'm winning Cause I give you all of me Cause all of me Loves all of you John-Legend - All of me Kirjoitin joskus että olen etsinyt viestiä. Kolunnut koko asunnon läpi joka ikisen neliön. Koputellut portaita ja ottannut tauluista kehyksiä irti. Etsinyt ja repinyt hiuksia. Olin painanut asian unholaan. Ehkä Ville ei jättänyt viestiä. Vaikkakin hän aina nauroi että: kun kuolen jätän jälkeeni viestejä. Niitä viestejä olen etsinyt , kiristäyt hampaita, itkenyt ja huutanut MISSÄ?  Pakkasin kirjahyllyä viime viikolla. Sivelin Villen kirjoja ja hymyilin. Tuoksu hetkellinen Villen tuoksu. Kirjat sivelin niitä pidin sylissä hymyilin. Muistelin. Kunnes tuli tunne katsoa yhden kirjan sisään. Aukaisin kirjan ja sieltä tippui kirjekuori. En ollut uskoa silmiäni. Peräännyin kolme askelta ja heitin kirjan pois. Rojahdin polvilleni. Tipahdin. Sydän pysähtyi ja puristi. Kyyneleet nousivat silmiin. Tuijotin kirjettä varmaan viisi minuuttia. Laito

Minne aika katoaa? Kaksi viikkoa muuttoon. Vielä olisi paljon tehtävää. Kävin viikonloppuna ekaa kertaa uudella asunnollamme. Jännitti kamalasti mennä sinne. Kun näin ekan kerran sinisen ulko-oven ja astuin pelonsekaisen jännityksen kanssa sisään. Tuntui että hengitys pysähtyi. Olin ajatellut asunnon erinlaiseksi. Isommaksi. Kiertelin ja katselin, kosketin ja kiipesin yläkertaan. Aukasin ovia ja kaappeja. Ensi tunne oli aika tyhjä. Ei tullut heti kotifiilistä se oli asunto missä Herra Stadi asui kamalan laatikko kasan kanssa. En tykännyt asunnosta yhtään löysin kamalasti vikoja miksi se oli huono. Voisi kai sanoa että säikähdin kun muutosta tuli yht äkkiä niin todellista. Lauantai päivänä Herra Stadi oli töissä ja minä lasten kanssa. Kun lapset olivat nukkumassa päikkäreitä ja katselin asuntoa uudestaan. Purin pari laatikkoa keittiöön huomasin jo pienen hymyn. Sivelin valkoista käytävän seinää ja hymyilin. Asunto rupesi yht äkkiä tuntumaan kodilta. Hymyillen hyppäsin sänkyyn. A

Aurinko paistaa. Kaksi miestä puvussa kulkee ohi ja kantaa uurnaa. Kirkonkellot alkavat soimaan. Yksi juoksee hakemaan lapiota. Aurinko paistaa ja pyyhin hikeä. Otan takkia pois samalla kun istun penkille mistä on suora näkymä kappeliin. Puiselle penkille istahtaa työkaveri viereen. Kaksi traktoria vieressä molemmat sammuvat. Kuuluu enää vain kirkonkellojen ääni. Kaikki neljä olemme hiljaa. Kuuntelemme kelloja. Kaksi seisoo ja kaksi istuu. Laitan aurinkolasit päähän. Valutan kyyneleen. Ikävä. Kuuluu vain kellot ja joku huitaisi mäkäräistä. Yht äkkiä hetken rikkoo nauru. Mitä jos laittaisimme kellojen sijaan joskus Iron Maidenia soimaan? Nielasin ja nauran miten olisi: Fear of the dark? Pari tuntia tuosta hetkestä olin kaivanut muistolehtoon monta paikkaa. Monta tuhkapussia. Monta ihmistä. Nyt vain paperipusseja täynnä tuhkaa. Mutta monelle muulle varmasti enemmän. Sinä olet ihminen muistatko? Sinä olet aava ja rannikko. Sinä olet tuuli latvoissa. Kun kaivoin ensimmäistä uurnan