Tavaroiden hävitystä
Tänään istuskelin kirkon aulassa ja katselin lasiovien takana olevaa messua. Samalla selasin minun instagrammin my storyn videoita läpi. Olen tehnyt niitä viime aikoina paljon. Kuvaan paljon suntion työtä ja mitä siihen kuuluu. Olen saanut videoista yllättävän paljon postiivista palautetta. Kaikki ovat kehuneet paljon. On ehdotettu että se vietäisiin hiukan eteenpäin joten jännityksellä odotetaan mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Jännittää vaan aika paljon postiivisesti.
Mutta kirjoitin joskus Konmarituksesta. Eli siis kyse on Japanilaisesta perinteisestä uskonnosta missä uskotaan että kaikilla esineillä on oma henki joka vaikuttaa niiden olotilaan. Niinpä tavarat herätellään ennen raivaamista. Otetaan käteen ja taputellaan niitä. Sen jälkeen mietitään tuottaako tavara minulle iloa. Ideana on ympäröidä itsensä iloa tuovilla esineillä joka lisää postiivista energiaa.
Olen siis marittanut voisiko sanoa urakalla. Lasten huoneet olivat ekana vuorossa ja sieltä hävisikin 6 säkkiä tavaraa. Rikkinäisiä leluja ja turhat ehjät millä ei enää leikitty lähtee meidän diagoniatyön kautta lastenkotiin ulkomaille. Elämme kumminkin kulutusyhteiskunnassa ja materian haalimiseen kannatetaan enemmän ja enemmän. Meillä on kamalasti tavaraa joka paikassa.
Yksi mitä pitkitin mutta kun sain kipinän en voinut lopettaa. Vaikein oli kirjahylly. Se oli täynnä Villen vanhoja dekkareita mihin en ole koskenut viimeiseen kolmeen vuoteen. Rupesin miettimään Konmaritusta aina kun kävelin kirjahyllyn ohi. Jostakin syystä ne kirjat mistä vannoin etten niitä koskaan laita pois. Niin sujautinkin ne muovipussiin Itsenäisyyspäivänä. Kaikki ne kirjat mitä olen tuijottanut ja tuijottanut. Säästin tietenkin kemiankirjoja, galenoksen ja pari klassikko teosta mistä Ville piti. Vain ne tärkeimmät mistä hän aina puhui nämä ovat tärkeitä ja hyviä kirjoja. Stadikin innostui ja auttoi siivoamaan kirjahyllyä. Järjestelimme kirjat teeman mukaan hyllyihin. Keittokirjat, lastenkirjat, mangat jne. Nyt kun katson kirjahyllyä hymyilen joka kerta. Hassua miten pieni asia. Pari kirjaa.
Olen viime aikoina paljon tehnyt asioita. Kuten kynttilä mikä paloi Villen kuvan vieressä pöydällä muistotilaisuudessa. Joskus Stadi sytytti sen ja sammutin heti ja sanoin: Ei saa! Sen jälkeen Stadi ei ole koskenut kynttilään ja hautasin sen tietokonepöydälle ettei kukaan koske siihen. Tänään nostin kynttilän pöydältä ja sanoin: Nyt on aika polttaa tämä kynttilä. Ehkä viimeinkin näin kohta kolmen vuoden jälkeen ja kahden vuoden parisuhde ajan jälkeen alkaa viimein tuntua että päästän oikeasti irti. Olen puhunut monta kertaa irtipäästämisestä aikaisemmin mutta nyt kun pystyn luopumaan asioista kuten kynttilä. Otan sen todella isona henkisenä voittona itselleni.
En koskaan voisi luopua kaikesta. Muistot ja jotkut tavarat kulkevat mukana aina. Kuten se pieni pahvilaatikko missä lukee päällä Ville, Siellä laatikossa on pari paitaa, kampa ja kaikkea muuta pientä mikä muistuttaa siitä millainen ihminen Ville oli. Muistot ne eivät katoa koskaan. Olen varma että Ville kulkee meidän vierellä aina mukana. Ei katoa koskaan. Olen myöskin varma siitä että hän vierailee tietyn väliajoin katsomassa mitä meille kuuluu. Nykyisin vähemmän. Mutta välillä kun ajaa kotiin töistä yksin istuu autossa. Yht äkkiä iho nousee kananlihalle ja tuttu tuoksu valtaa auton. Niitä hetkiä.
On aika päästää viimeinkin irti ja kullata muistot. Avata niitä kahleita. Olla niin sanotusti 100% mukana. Olla täysillä onnellinen ja keskittyä Stadin kanssa pelleilemään kameran videolla ja tekemään kaksoisleukkoja.
Mutta kirjoitin joskus Konmarituksesta. Eli siis kyse on Japanilaisesta perinteisestä uskonnosta missä uskotaan että kaikilla esineillä on oma henki joka vaikuttaa niiden olotilaan. Niinpä tavarat herätellään ennen raivaamista. Otetaan käteen ja taputellaan niitä. Sen jälkeen mietitään tuottaako tavara minulle iloa. Ideana on ympäröidä itsensä iloa tuovilla esineillä joka lisää postiivista energiaa.
Olen siis marittanut voisiko sanoa urakalla. Lasten huoneet olivat ekana vuorossa ja sieltä hävisikin 6 säkkiä tavaraa. Rikkinäisiä leluja ja turhat ehjät millä ei enää leikitty lähtee meidän diagoniatyön kautta lastenkotiin ulkomaille. Elämme kumminkin kulutusyhteiskunnassa ja materian haalimiseen kannatetaan enemmän ja enemmän. Meillä on kamalasti tavaraa joka paikassa.
Yksi mitä pitkitin mutta kun sain kipinän en voinut lopettaa. Vaikein oli kirjahylly. Se oli täynnä Villen vanhoja dekkareita mihin en ole koskenut viimeiseen kolmeen vuoteen. Rupesin miettimään Konmaritusta aina kun kävelin kirjahyllyn ohi. Jostakin syystä ne kirjat mistä vannoin etten niitä koskaan laita pois. Niin sujautinkin ne muovipussiin Itsenäisyyspäivänä. Kaikki ne kirjat mitä olen tuijottanut ja tuijottanut. Säästin tietenkin kemiankirjoja, galenoksen ja pari klassikko teosta mistä Ville piti. Vain ne tärkeimmät mistä hän aina puhui nämä ovat tärkeitä ja hyviä kirjoja. Stadikin innostui ja auttoi siivoamaan kirjahyllyä. Järjestelimme kirjat teeman mukaan hyllyihin. Keittokirjat, lastenkirjat, mangat jne. Nyt kun katson kirjahyllyä hymyilen joka kerta. Hassua miten pieni asia. Pari kirjaa.
Olen viime aikoina paljon tehnyt asioita. Kuten kynttilä mikä paloi Villen kuvan vieressä pöydällä muistotilaisuudessa. Joskus Stadi sytytti sen ja sammutin heti ja sanoin: Ei saa! Sen jälkeen Stadi ei ole koskenut kynttilään ja hautasin sen tietokonepöydälle ettei kukaan koske siihen. Tänään nostin kynttilän pöydältä ja sanoin: Nyt on aika polttaa tämä kynttilä. Ehkä viimeinkin näin kohta kolmen vuoden jälkeen ja kahden vuoden parisuhde ajan jälkeen alkaa viimein tuntua että päästän oikeasti irti. Olen puhunut monta kertaa irtipäästämisestä aikaisemmin mutta nyt kun pystyn luopumaan asioista kuten kynttilä. Otan sen todella isona henkisenä voittona itselleni.
En koskaan voisi luopua kaikesta. Muistot ja jotkut tavarat kulkevat mukana aina. Kuten se pieni pahvilaatikko missä lukee päällä Ville, Siellä laatikossa on pari paitaa, kampa ja kaikkea muuta pientä mikä muistuttaa siitä millainen ihminen Ville oli. Muistot ne eivät katoa koskaan. Olen varma että Ville kulkee meidän vierellä aina mukana. Ei katoa koskaan. Olen myöskin varma siitä että hän vierailee tietyn väliajoin katsomassa mitä meille kuuluu. Nykyisin vähemmän. Mutta välillä kun ajaa kotiin töistä yksin istuu autossa. Yht äkkiä iho nousee kananlihalle ja tuttu tuoksu valtaa auton. Niitä hetkiä.
On aika päästää viimeinkin irti ja kullata muistot. Avata niitä kahleita. Olla niin sanotusti 100% mukana. Olla täysillä onnellinen ja keskittyä Stadin kanssa pelleilemään kameran videolla ja tekemään kaksoisleukkoja.
Kommentit
Lähetä kommentti