Itsekkyys
Pohdin eilen kun ajelimme Stadin kanssa sitä että: Miten olla itsekkäämpi ihminen?
En pidä itseäni kamalan itsekkäänä ihmisenä. Se voi tosin myös johtua siitä että olen äiti. Tuntuu että maailmassa on nykyisin todella paljon itsekkäitä ihmisiä. On myös toinen ääripää ne epäitsekkäät mutta miten saisimme aikaan tervettä itsekyyttä muita unohtamatta?
Pyrin huomiomaan muiden tunteita. Aina ei ole ollut niin mutta vanhetessa olen oppinut katsomaan myös ympärille. Mietin paljon perheeni jaksamista ja yritän auttaa heitä kaikilla tavoilla. Mietin paljon ystäviäni ja mitä heille kuuluu? Olen vain älyttömän huono ihminen pitämään yhteyttä ystäviini. Mietin tosin paljon ihmisiä yleensä. Kuulin sunnuntaina että yhdeltä meidän seurakuntalaiselta oli kuollut tytär? Mietin heti miten hän jaksaa? Mutta en tietenkään ole tunkeileva ja mene roikkumaan käteen kiinni: Hyvä Rouva saanko auttaa teitä?
Olen minäkin itsekäs. Jos haluan salmiakkia nyt menen kauppaan ja ostan. Yleensä tuon myös muille jotakin. Yksi aamu suutuin verisesti kun aamukahvit oli kaikki juotu. Kävelin lähi nesteelle ja ostin itselleni kahvin ja pieniä herkkuja lapsille. Mutta en ostanut kahvipakettia. Lapsellista ehkäpä :D
Mutta on hyvä pysähtyä miettimään teenkö ja käytänkö hyväkseni ihmisiä oman edun vuoksi? Terve itsekkyys on hyvä asia. On hyvä ajatella välillä itseään. Epäterveellinen epäitsekkyys ei ole hyvästä myöskään. Mikä sitten on se kultainen keskitie? Tärkeintä on varmaan pitää huolta itsestään, mutta sitä ei saa tehdä muiden kustannuksella. Koska jos taas on hyvin avulias ja antavainen ottajia kyllä löytyy, mutta saako silloin itse arvostusta? Silloin usein joutuu kynnysmatoksi. Taas kamalan itsekeskeinen ihminen joka käyttää muita hyväksi omiin pyrkimyyksiinsä on loppujen lopuksi yksin.
Mutta välillä olisi myös hyvä pysähtyä miettimään ympärillä olevia ihmisiä. Kohteleeko tuo minua niin kuin ansaitsen? Tunnemme usein riittämättömyyttä ja oman arvon tunne laskee jos joku läheinen ei jaksa antaa minulle aikaansa. Näin voi olla perheessä, parisuhteessa, työpaikalla tai ystävien kesken. Silloin pitäisi pysähtyä miettimään onko tuo ihminen todella minun ajan arvoinen? Stressaanko itseäni turhaan?
Tärkeintä olisi oppia tunnistamaan mitä minä tarvitsen?
Ja että riitän tälläisenä kun olen.
Onko kysymys siis: Kaikki yhden vai yksi kaikkien puolesta?
En pidä itseäni kamalan itsekkäänä ihmisenä. Se voi tosin myös johtua siitä että olen äiti. Tuntuu että maailmassa on nykyisin todella paljon itsekkäitä ihmisiä. On myös toinen ääripää ne epäitsekkäät mutta miten saisimme aikaan tervettä itsekyyttä muita unohtamatta?
Pyrin huomiomaan muiden tunteita. Aina ei ole ollut niin mutta vanhetessa olen oppinut katsomaan myös ympärille. Mietin paljon perheeni jaksamista ja yritän auttaa heitä kaikilla tavoilla. Mietin paljon ystäviäni ja mitä heille kuuluu? Olen vain älyttömän huono ihminen pitämään yhteyttä ystäviini. Mietin tosin paljon ihmisiä yleensä. Kuulin sunnuntaina että yhdeltä meidän seurakuntalaiselta oli kuollut tytär? Mietin heti miten hän jaksaa? Mutta en tietenkään ole tunkeileva ja mene roikkumaan käteen kiinni: Hyvä Rouva saanko auttaa teitä?
Olen minäkin itsekäs. Jos haluan salmiakkia nyt menen kauppaan ja ostan. Yleensä tuon myös muille jotakin. Yksi aamu suutuin verisesti kun aamukahvit oli kaikki juotu. Kävelin lähi nesteelle ja ostin itselleni kahvin ja pieniä herkkuja lapsille. Mutta en ostanut kahvipakettia. Lapsellista ehkäpä :D
Mutta on hyvä pysähtyä miettimään teenkö ja käytänkö hyväkseni ihmisiä oman edun vuoksi? Terve itsekkyys on hyvä asia. On hyvä ajatella välillä itseään. Epäterveellinen epäitsekkyys ei ole hyvästä myöskään. Mikä sitten on se kultainen keskitie? Tärkeintä on varmaan pitää huolta itsestään, mutta sitä ei saa tehdä muiden kustannuksella. Koska jos taas on hyvin avulias ja antavainen ottajia kyllä löytyy, mutta saako silloin itse arvostusta? Silloin usein joutuu kynnysmatoksi. Taas kamalan itsekeskeinen ihminen joka käyttää muita hyväksi omiin pyrkimyyksiinsä on loppujen lopuksi yksin.
Mutta välillä olisi myös hyvä pysähtyä miettimään ympärillä olevia ihmisiä. Kohteleeko tuo minua niin kuin ansaitsen? Tunnemme usein riittämättömyyttä ja oman arvon tunne laskee jos joku läheinen ei jaksa antaa minulle aikaansa. Näin voi olla perheessä, parisuhteessa, työpaikalla tai ystävien kesken. Silloin pitäisi pysähtyä miettimään onko tuo ihminen todella minun ajan arvoinen? Stressaanko itseäni turhaan?
Tärkeintä olisi oppia tunnistamaan mitä minä tarvitsen?
Ja että riitän tälläisenä kun olen.
Onko kysymys siis: Kaikki yhden vai yksi kaikkien puolesta?
Kommentit
Lähetä kommentti