Viimeiset tunnit

Siitä on jo neljä viikkoa kun astelin jännittyneenä vesisateen saatteleman kirkon lasiovista sisään. Alun perin piti mennä kirjoittamaan kauppalistaa tulevaan perhemessuun. Istuin keittiönpöydän ääressä ja ristin kädet valkoiselle pöydälle ja sanoin: Irtisanon itseni tästä hetkestä alkaen. Pomo katsoo minua ja sanoo: Niin arvasinkin. Kerron että olen saanut muuta työtä ja aijon suunnata sitä kohti.

Nyt tästä on kolme viikko aikaa ja istun kirkon aulassa yksin lauantai aamuna. Kello on yhdeksän ja ulkona on vielä hämärää, kosteaa mutta ei onneksi kylmä. Valkoinen arkku makaa kirkkosalissa katafalkin päällä. Kynttilät loistavat ja valkoiset kukat nuokkuvat hiukan. Märät sukat jalassa hiukan ärsyttää, mutta kannattiko juosta sukkasillaan keittiöön minkä lattian juuri pesin? Syön aamupala jugurttia ja pureskelen mysliä samalla miettien että 4 vuoroa jäljellä. Tämän neljän vuoden aikana seurakuntalaiset ovat tulleet tutuksi. Monen kanssa on halattu ja toivoteltu hyvää jatkoa ja luvattu että vielä jossakin kohdataan. Niiden ihanien eläkkeellä olevien mummojen kanssa  on monet naurut naurettu keittiön pöydän ääressä. Monet häät ja kasteet missä iloa voi melkein koskettaa. Surua mikä koskettaa syvältä. 

Mutta nyt minua kutsuu jokin muu.. Opintovapaan myötä sain töitä pitkäaikaissijoitus yksiköstä eli suomeksi lastenkodista. Siellä arki on niin erilaista, haastavaa ja uutta. Pidän siellä asuvista nuorista ja tykkään uudesta haasteesta minkä he tuovat eteeni. Vastaahan se minun opintojen koulutusta sosionomi/diakoni. 

Jatkan kirkon aulassa istumista välillä kelloa katselleen. Väsyttää koska menin myöhään nukkumaan. Kahdelta loppuu työt ja silloin hyppään auton rattiin ja ajan lastenkodille. Pääsen töistä klo:22. Vaikka nyt on tullut paahdettua kahden työn välillä, yrittänyt löytää aikaa opiskeluun ja perheelle alkaa rupeama olemaan ohi. Silti hiukan salaa ylpeänä mietin että sain vielä viimeisistä kursseista 5 eli parhaan numeron. Panostaminen kannatti.