Pahoittelut

Pahoittelut..

En ole taas kirjoittanut aikaan. Huomenna 5.5 on minun ja Villen hääpäivä tulisi 4-vuotta. Minun piti viedä Joensuussa ollessa 4 ruusua haudalle ja kynttilä mutta lähdimmekin aikaisemmin takaisin Helsinkiin. Yritän jatkossa olla aktiivisempi täällä blogin puolella mutta aika katoaa jonnekkin?

Täällä kevät onkin jo pitkällä. Koivun oksiin alkaa muodostua hiirenkorvia, nurmikko vihertää ja ulkona voi kävellä pikku takissa.

Hetkiä..

 Aurinko lämmittää ihanasti kun nostan aurinkolasit silmille ja astun sisään harmaaseen Mersuun. Käynnistän auton ja radio pauhahtaa soimaan. Kello on puoli kahdeksan ja kömmin kohti työmaata. Käännyn pihasta ja tulen ensimmäiseen liikenne ympyrään ja naurahdan radion aamushowelle, laulan mukana ja ajan kaupan pihaan. Käyn nopeasti hakemassa pientä syötävää töihin. Kun ajan pitkää suoraa ja nään fedorapäisen miehen hymyilen. Hymyilen ja hetken mietin ja hukun muistoon minun fedorapäisestä miehestä. Ihan kun voisin nuuhkia tuoksua joka tulee auton puhaltimista. Hymmyilen ajan loppu matkan kunnes nään jo meidän kirkon tornin. Sammutan auton ja kävelen kohti lasiovia. Vilkaisten nopeasti taivaalle.

Ajatella että nyttten olisi meidän neljä vuotis hääpäivä. Olen pohtinut paljon meidän suhdetta. Mihin mahtui paljon ylä-ja alamäkiä. Sitä näkee kaiken ruusunpunaistenlasien takaa. Vaikka oikeasti viimeinen vuosi meillä oli todella vaikea. Riitelyä ja itkua. Kuihtumista ja pelkoa. Puhetta kuolemasta ja tyhjyydestä niistä putkista jotka oli silmien ympärillä. Hötöstä ja mustasta siitä miten kaikki katoaa. Viikko ennen kuolemaa istuimme sohvalla ja puhuimme ensi tapaamisesta siitä missä rakastuin sinuun. Hetken silloin näin silmien tuikkeen ja sen ihmisen mustan takaa mihin rakastuin. Masennus muuttaa ihmistä niin paljon se iloinen ja energiaa täynnä oleva ihminen kuihtui ja istui vain paikallaan tuijottaen tyhjää.

Siltikin..

Siltikin vaikka ikävä ei enää ole niin läsnä on Ville joka päivä mukana. Jossakin hetkessä nään hänet ja hymyilen. Jokainen päivä ei varmaan näiden kahden vuoden aikana ole ollut päivää missä hän ei olisi mukana. Tietenkin suru on muuttunut ikäväksi. Kaipuuksi. Välillä tuntuu kun meidän yhteisestä ajasta olisi ikuisuus ja olisin Stadin kanssa ollut jo monta vuotta yhdessä.

Alkuun laitoin positiivisen kuvan koska loppujen lopuksi kaikesta siitä pahasta ja mustasta. Hukkumisesta ja liejusta rämmin rannalle ja olen hyvin onnellinen. Vaikkakin meillä on omat ongalmanne kun kaksi pässiä ottaa yhteen ei kipinöiltä voi välttyä. Tosin olemme oppineet puhumaan ja keskustelemaan. Saanko olla iloinen tragediasta? En saa mutta silti en olisi tavannut STadia jos Ville olisi. Istun vähän kahden tulen välissä. En ole iloinen kuolemasta vaan hyvin pahoillani siltikin sisällä nytten onnellinen. Viimeinkin kotiutunut tänne, saanut ystäviä ja oppinut kulkemaan. Helsingistä tuli koti vaikka alkuun vierastinkin paikkaa. öytänyt uusia onnen hippuja joita kannan kädessä. Kohti uutta ja oppikirjoen tilaamista. Pyrin ensi vuonna yliopistoon. Pohdin paljon diagoniaa ja teologiaa ja painotun enemmän teologiaan loppujen lopuksi kuin diagoniaan. Ehkä minusta joku päivä tulee pappi. Tai ainakin siitä haaveilen tällä hetkellä kovasti.