19.1.2020

191.2020 oli villen syntymäpäivä. Havahduin yöllä. Huomasin että päivä vaihtui. En edes ajatellut asiaa. Ensimmäistä kertaa huomasin että en edes muistanut sitä. Tunsin siitä hivenen häpeää ja surua. Päivitin instagramiin mystoryyn hyvää syntymäpäivä. Pointsit stadille pitkästä aikaa hän oli ei mustasukkainen. Yleensä se on vaikea paikka Stadille kun päivitän Villestä sosiaaliseen mediaan. Hän näkee sen hassusti kilpailu asetelmana, koska en kirjoita Stadista oikeastaan mitään sosiaaliseen mediaan.

Syntymäpäivä meni. Laitoin ruokaa ja kuuntelin meidän biisin. Huomasin että ne kyyneleet tulevat. Tulevat edelleen. Tulevat varmasti pitkän aikaa. Mutta se surun märkä takki. Painava taakka harteilla. Se on poissa. On aurinko ja alkava kevät. On linnunlaulu ja hymyilevä vastaan tulija. On yksinäinen vanhus jota halaan kirkon käytävällä. On hetkiä, hetkiä missä olen enemmän mukana. Enemmän läsnä. Villen kuolema oli tragedia. Kaunis ihminen lähti liian aikaisin, mutta se oli opetus. Se oli opetus läsnä olemisesta.