Oma kokemus kuolemasta
Olen kirjoittanut paljon Villen kuolemasta blogiin, mutta en ole avannut omaa kokemusta siitä. Kerran lapsena meinasin hukkua mökkirantaan muistan sen paniikiin jälkeen rauhallisuuden, mutta mummo veti juuri silloin minut vedestä pois. Niitä kokemuksia on kolme. Yksi minun haaveeni on kirjoittaa kirja ja ystäväni sanoikin että sinun pitäisi. Olen saanut kasaan jopa 7 sivua! Alku sekin on. Mutta näin uuden vuoden kunniaksi ajattelin avata yhtä muistoa siitä kun olin nuori.
Lumi leijaili hiljaa ympärilläni. Puhaltelin käsiini ilmaa. Pakkasta oli varmaan 20 astetta. Hyppelin bussipysäkillä ja katselin vieressä ihmisiä jotka lämmittivät käsiiän puhaltamalla niihin. Ilman täytti höyry, ihmisten hampaiden kalina ja ohi ajavien autojen ääni. Hetken rikkoo ystävä joka kyselee olenko menossa jo kotiin. Naurahtaen kerron että viimeinen bussi. Kello on yksi yöllä. Hän kysyy haluanko tupakkaa? Vastaan: Joo! Sytytämme tupakat ja ilman täyttää savun haju. Nauramme pienessä hiprakassa. Kunnes näin bussin ajavan bysäkkiä kohti. Huiskutan ystävälle joka katoaa Joensuun talviselle öiselle kadulle.
Nojaan bussissa ikkunaan. Nukahdan. Säpsähdän hereille. Ei hitsi minun pysäkki painan heti stoppi nappia. Bussi pysähtyy jarrut kirskuen tyhjälle tielle. Tien toisella puolella on keltainen iso rakennus. Vanha ala-asteeni. Lähden kävelemään koulun ohi ja ylitän junaradan. Ei tule junia. Tässä meinattiin jäädä kerran junan alle ystävien kanssa. Kattuvalot ovat kiinni. On pimeää ja tie on liukas. Kävelen tienpientareella. Katselen ympärilleni kaikkialla on pimeää metsää. Lumihiutaleet leijailevat hiljaa alas. Hiukan paleltaa ja mietin sytytänkö tupakan? Porukat haistaa edellisen kumminkin. Kävelen ja kaivelen taskujani. Yht äkkiä tunnen kun jalkani liikahtaa jäätä. Tien pientare on ihan jäässä. Yritän kävellä varovaisesti. Jäätä peittää pieni lumipeite. Tulen pienen alamäen kohtaan. En ole edes puolivälissä. Kunnes tunnen sen jalat lähtevät alta. Kaadun.
-HERÄÄ!
Nousen ylös ja näen auton valot. Makaan keskellä kaistaa. Auto jarruttaa ja tööttää. On liukasta pyörähdän äkkiä lumihankeen karkuun. Makaan pientareella hiljaa lumi leijailee vasten kasvoja. Kerään itseäni ja tasaan hengitystä. Pidän poskeani. Joku läpsäisi siihen. Nousen istumaan katson auton häviäviä takavaloja. Mutta en näe ketään. En ketään. Hiljaisuus täyttää taas ilman. Sytytän tupakan, kädet tärisevät edelleen.
Huojuen kävelen kotiin loppu matkan. Em tiedä yhtään kuinka kauan makasin maassa. Löin varmaankiin pääni mietin. Koska kaatumisen jälkeen pimeni. Lähden varovasti hölkkäämään kohti kotia. Juoksen ja itketää. Kotitiellä tasaan ja heitän lunta kasvoille. Pesen käsiä lumessa. ihan kun se auttaisi tähän humalaan ja tupakan hajuun. Aukaisen mintunvihreän talon oven. Eteisessä on valot. Näen edessäni vihaisen äidin ilmeen. Hänellä on valkoinen yöpaita päällä. Menen hänen ohitseen ylös. Omaan huoneeseen. Heitan ulkovaattet nurkassa olevan säkkituolin päälle. Laitan siniset valot ikkunaan päälle. Nostan kännykän cd-telineen päälle lataukseen. En jaksa lukea tulleita tekstiviestäjä. Luen ne vasta aamulla. Käperryn peiton alle. Edelleen varmaan shokissa ollen.
Nytkun melkein 15-vuotta myöhemmin mietin tuota talviyötä pintaan nousee yksi kysymys. Kuka se oli joka huusi herää ja läppäs poskelle? Pitkän aikaa minusta tuntui että se vasta kuollut ystäväni. Oliko se suojelusenkeli kenties? Metsän haltia? En tiedä mutta onni minulla oli matkassa.
Olen vasta viime aikoina kertonut omista kokemuksistani teini-iässä. Patosin paljon tuskaa sisälle joka purkautui mm. alkoholin väärinkäyttönä. Olin suoraaan sanottuna paska tyyppi. Silloin oma mummoni oli korvaamaton ja ne yöt kun nukuimme teltassa kesällä. Tosin sain kuulla että kokemukseni on: Ikävä. Mutta sen tiedän että kliseesti vahvemmaksi teki ja lisäsi uskoa siihen että kuoleman jälkeen on elämää. Tälläinen kevyt teksti heti vuoden alkuun.
Lumi leijaili hiljaa ympärilläni. Puhaltelin käsiini ilmaa. Pakkasta oli varmaan 20 astetta. Hyppelin bussipysäkillä ja katselin vieressä ihmisiä jotka lämmittivät käsiiän puhaltamalla niihin. Ilman täytti höyry, ihmisten hampaiden kalina ja ohi ajavien autojen ääni. Hetken rikkoo ystävä joka kyselee olenko menossa jo kotiin. Naurahtaen kerron että viimeinen bussi. Kello on yksi yöllä. Hän kysyy haluanko tupakkaa? Vastaan: Joo! Sytytämme tupakat ja ilman täyttää savun haju. Nauramme pienessä hiprakassa. Kunnes näin bussin ajavan bysäkkiä kohti. Huiskutan ystävälle joka katoaa Joensuun talviselle öiselle kadulle.
Nojaan bussissa ikkunaan. Nukahdan. Säpsähdän hereille. Ei hitsi minun pysäkki painan heti stoppi nappia. Bussi pysähtyy jarrut kirskuen tyhjälle tielle. Tien toisella puolella on keltainen iso rakennus. Vanha ala-asteeni. Lähden kävelemään koulun ohi ja ylitän junaradan. Ei tule junia. Tässä meinattiin jäädä kerran junan alle ystävien kanssa. Kattuvalot ovat kiinni. On pimeää ja tie on liukas. Kävelen tienpientareella. Katselen ympärilleni kaikkialla on pimeää metsää. Lumihiutaleet leijailevat hiljaa alas. Hiukan paleltaa ja mietin sytytänkö tupakan? Porukat haistaa edellisen kumminkin. Kävelen ja kaivelen taskujani. Yht äkkiä tunnen kun jalkani liikahtaa jäätä. Tien pientare on ihan jäässä. Yritän kävellä varovaisesti. Jäätä peittää pieni lumipeite. Tulen pienen alamäen kohtaan. En ole edes puolivälissä. Kunnes tunnen sen jalat lähtevät alta. Kaadun.
-HERÄÄ!
Nousen ylös ja näen auton valot. Makaan keskellä kaistaa. Auto jarruttaa ja tööttää. On liukasta pyörähdän äkkiä lumihankeen karkuun. Makaan pientareella hiljaa lumi leijailee vasten kasvoja. Kerään itseäni ja tasaan hengitystä. Pidän poskeani. Joku läpsäisi siihen. Nousen istumaan katson auton häviäviä takavaloja. Mutta en näe ketään. En ketään. Hiljaisuus täyttää taas ilman. Sytytän tupakan, kädet tärisevät edelleen.
Huojuen kävelen kotiin loppu matkan. Em tiedä yhtään kuinka kauan makasin maassa. Löin varmaankiin pääni mietin. Koska kaatumisen jälkeen pimeni. Lähden varovasti hölkkäämään kohti kotia. Juoksen ja itketää. Kotitiellä tasaan ja heitän lunta kasvoille. Pesen käsiä lumessa. ihan kun se auttaisi tähän humalaan ja tupakan hajuun. Aukaisen mintunvihreän talon oven. Eteisessä on valot. Näen edessäni vihaisen äidin ilmeen. Hänellä on valkoinen yöpaita päällä. Menen hänen ohitseen ylös. Omaan huoneeseen. Heitan ulkovaattet nurkassa olevan säkkituolin päälle. Laitan siniset valot ikkunaan päälle. Nostan kännykän cd-telineen päälle lataukseen. En jaksa lukea tulleita tekstiviestäjä. Luen ne vasta aamulla. Käperryn peiton alle. Edelleen varmaan shokissa ollen.
Nytkun melkein 15-vuotta myöhemmin mietin tuota talviyötä pintaan nousee yksi kysymys. Kuka se oli joka huusi herää ja läppäs poskelle? Pitkän aikaa minusta tuntui että se vasta kuollut ystäväni. Oliko se suojelusenkeli kenties? Metsän haltia? En tiedä mutta onni minulla oli matkassa.
Olen vasta viime aikoina kertonut omista kokemuksistani teini-iässä. Patosin paljon tuskaa sisälle joka purkautui mm. alkoholin väärinkäyttönä. Olin suoraaan sanottuna paska tyyppi. Silloin oma mummoni oli korvaamaton ja ne yöt kun nukuimme teltassa kesällä. Tosin sain kuulla että kokemukseni on: Ikävä. Mutta sen tiedän että kliseesti vahvemmaksi teki ja lisäsi uskoa siihen että kuoleman jälkeen on elämää. Tälläinen kevyt teksti heti vuoden alkuun.
Kommentit
Lähetä kommentti