Ajatelmia

Syksy oli Villen lempivuoden aika. Mutta jostakin syystä nyt tänä keväänä olen pohtinut paljon Villeä. Olen katsellut kuvia meidän entisestä kodista, missä nyt asuu vuokralaiset. Olen tuntenut suurta kaipuuta siihen elämään. Johtuuko se stressistä? Kuka tietää vain olenko ottanut takapakkia hiukan. Luulen että niitä takapakkeja tulee ja menee.

Tai sitten se kumpuaa lauantain työvuorosta kun olin pitkästä aikaa tilaisuusvuorossa. Peiteltiin arkun päälle albaa ja sureva leski tuli arkun vierelle. Ehkä se johtuu keväästä ja auringosta. Keväällä aloitimme aina geokätköily harrastuksen elvyttämisen talven jäljiltä. Ehkä se johtuu auringosta tai minun pyörästä. Ajoin pyörällä aina geek- meettiin missä tapasin Villen ensimmäisen kerran. Pyöräilin silloin paljon. Oikeastaan joka paikkaan. Nyt kaivoin pitkästä aikaa pyörän varastosta ja ajan aamuisin töihin. Tai sitten se johtuu instagram seuraajasta joka näyttää uskomattoman paljon Villeltä. Kaarlen kysymyksistä kuolleesta Ville iskästä. 

Pohdin yksi päivä mitä Ville olisi tuuminut tästä corona-ajasta. Mitä olisimme puuhanneet Joensuussa? Miten olisimme olleet karanteenissa. Missä olisimme? Mitä elämä olisi? Mutta ne on vain ajatuksia ja hiljaisia hetkiä. Hetkiä milloin tuijotan hetken tyhjää ja olen omissa ajatuksissa. Se on hassua keväistä kaipuuta.  

Suru jota töissä näen on tuoretta. Se on riipivää ja tuskallista. Välillä suru on sopimattomia vitsejä, selkään taputuksia ja pois sulkemista. Se on kontrollia vaikka siunaustilaisuuden maljakoiden asennosta. Tilan maalista, suomenlipusta ja pöydistä. Minun suru ei ole enää surua. Se on ajatuksia ja kaipuuta. Se on pieniä kyyneleitä ja pieniä hymyjä. Se on Kaarlen kuollut Ville iskä, joka asuu taivaassa meidän entisen koiran kanssa. Kaarle kuulemma sitten joskus menee Ville iskän luokse ja näkee meidän entisen koiran. Sitten vanhana joskus muuttaa hautuumaalle. Mutta kumminkin hautuumaalla on kylmä ja se on ulkona. Kaipuuni on ilo Kaarlen kasvoilla. Kaikki ne Villen piirteet mitä Kaarlessa on. 

Olen ristiriitainen. Kun pohdin Villeä pohdin myös mitä kuoleman jälkeen tapahtui. En olisi täällä töissä, en asuisi Helsingissä enkä olisi tavannut Stadia. Mitä elämä olisi jos niin ei olisi käynyt? Missä olisimme? Mitä tekisimme? Kuoleman suuren mustan juurakon alta kasvoi jotakin uutta. Saako siitä olla iloinen? Saanko kertoa siitä? Kuulen usein kommentteja siitä miten en surrut kauan. Miten neljä vuotta on todella lyhyt aika. Miten pystyin siinä ajassa muuttamaan asioita niin radikaalisti. Minulle se neljä vuotta tuntuu ikuisuudelta. Ihan kuin elämä olisi mennyt eteenpäin 10-vuotta. Se on hämärää ja utuista aika. Olen huomannut että Villestä puhumisesta on tullut vaikeaa. Se on tabu edesmennyt puoliso. Kamala tabu ja se karkottaa kaikki kahvipöydästä. Välillä se tulee automaattisesta naurahduksena ja sen jälkeen hiljaisuus. Ihmiset eivät oikein osaa suhtautua edesmennyt puoliso, mitä nyt sanoisin? Tabu mistä olen puhunut avoimesti on muuttunut minulle tabuksi. Lasten kanssa puhun Villestä aina kun he tahtovat. Mutta ulkopuoliset. 

En varmaan koskaan pääse täysin näistä ajatuksista eroon. Alussa kirjoitin siitä että Ville kävi unissa. Nyt ei ole käynyt pitkään aikaan. Välillä toivon että kävisi, mutta hän ei tule. Toisaalta se on hyvä ettei hän tule. Olen muutenkin viime aikoina pohtinut paljon kuolleita läheisiä. Puhuin yksi päivä töissä isovanhemmistani ja nauroin. Nauroin mummon pöydällä olleelle kanalle jonka alla oli aina suklaamunia. Vanhalle kissalle joka kehräsi jalkopäässä. Vesitornille ja muistoille. Muistoille mummosta, ukista, Alma-tädistä ja ystävistä jotka ovat nukkuneet pois. Se johtuu varmaan keväästä ja korona-viruksesta. Niistä timanteista ja se timantti on tatuoitu minun sormeen teepannun viereen.