Paluu juurille

 Aloitin blogin kirjoittamisen vuonna 2017 kun Ville kuoli. Kirjoitettiin ensiksi yhdessä blogia nimeltä owls and grannypanties, mutta lopetin sen ja aloin kirjottamaan tätä. Ajatella 6-vuotta ja blogi on muuttunut paljon. Se oli hetken aikaa hiljaa ja välillä poden kamalaa kriisiä siitä mitä kirjoitan. Välillä unohdan blogin ja välillä palaan selailemaan vanhoja postauksia ja katsomaan vanhoja kuvia. Ajattelin nyt palata blogin juurille ensi postauksiin. 

"Minä olen Jenni 27-vuotta. Minulla on 4-lasta. Ennen kaikkea olen äiti mutta olen myös leski, nainen, ystävä, sisko ja varmasti jonkun pahin painajainen."

Nyt voisi sanoa hei olen Jenni 32- vuotta. Minun uusioperheessä on kuusi lasta. Työskentelen suntion virassa, opiskelen sosionomi/diakoniksi ja olen avoliitossa, mutta leski minussa on silti edelleen sisällä" 

Tähän seitsämään vuoteen mahtuu niin paljon. Mahtuu kipuilua ja kasvamista. Lapsien kanssa elämistä ja olemista. Vanhemmuuden iloja ja suruja. Uusi parisuhde ja leskeys. Uusi minä ja uusi kaupunki mutta silti vanha minä ja uusi kaupunki. Meitä kiusattiin parisuhteen alussa ja meistä tehtailtiin perättömiä lastensuojelu ilmoituksia. Olen kokenut äitipuolena olon haasteet ja Stadi isäpuolena. Exien väliin tuleminen ja heidän piinaaminen joka jatkuu edelleen. Toinen ei pidä yhteyttä. Tarkalleen ei ole kahteen vuoteen nähnyt lapsia ja toinen yrittää tunkea liianki lähelle. Viime aikoina Kaarle on alkanut puhumaan paljon ja kyselemään. Ajatella että hän täytti jo kuusi vuotta. Ensi vuonna äidin pieni taapero menee esikouluun. Kaarle kyselee paljon Villestä. Viimeksi kun istuimme autossa Kaarle, minä ja Stadi Kaarle kysyi: Äiti miksi Anssi on meidän elämässä ja miksi se on nyt minun vara iskä? Miksi Ville iskä on taivaassa? Mitä tapahtuu kun kuolen ja synnynkö uudelleen? Tulenko takaisin kummituksena? Missä Ville iskä on ja mikä Anssi on? Suuria kysymyksiä kuusi vuotiaalle joka ei oikein taida itsekkään ymmärtää miten isoja asioita pohtii suuressa pienessä mielessä.

Haudalla en ole käynyt. Ja en varmaan edes käy pitkään aikaan. Tuntuu että en edes tahdo. Minusta on ihanaa että vanhempani vievät sinne kynttilän. Minä sytytän sen työpaikalla kynttelikköön. Hymyilen kyllä kun ajamme siitä ohi. Siellä on paljon muistoja. Iloisia ja surullisia. Työharjoittelu missä kasvoin paljon mutta myös monta sukulaista ja Ville. Alussa hautuumaalla käynti tuntui kun olisin käynyt Villen luona ja päässyt lähemmäksi häntä. Nyt taas minusta tuntuu että se ei pidä paikkaansa. Ville ja kaikki muut ovat lähellä koko ajan. Kliseistä mutta he ovat auringon säteet lumihangella ja tuulen vire kasvoilla. Kadulta löytynyt kolikko tai höyhen minkä löydän kirkon lattialta. He ovat meissä ja Ville on Kaarlen ilmeissä mukana koko ajan. 

Jotenkin se ikävän aallokko ja musta mutainen meri. Pimeys ja auringon katoaminen tuntuvat niin  kaukaiselta. Se on haudattu jonnekin. Aika kai kultaa muistot? Vaikka minun ja Villen elämä oli viimeisenä vuotena vaikeaa ja täynnä itkua, mustuutta ja putkinäköä en muista sitä tunnetta enää. Muistan hetkiä pieniä paloja sieltä täältä. Jonkun tyhmän kommentin ja sen jälkeen tuhahdus: Hitto miks mie oon noin joskus sanonut? Pieniä hetkiä, mutta en enää rehellisesti muista kosketusta tai tuoksua. Silmiä tai ääntä. Hävettää kun en muista. Välillä katson videon missä Villen ääni kuuluu. Silmät nään kuvista, mutta muistan sen tyhjän katseen tuoman tunteen ja kylmyyden. Lapset muistavat hauskoja juttuja kuten noita äänen millä leikittiin saunassa, automatkat ja retket geokätköilyn parissa. He muistavat sen kun Ville söi aina kaikkien heseruuat kun kukaan ei enää jaksanut syödä. Minä muista sen kun Kaarle käveli aina ovelle mutta Ville ei enää tullut kotiin. Muistan ne pienet ensi askeleet ja sen surumutru ilmeen.

Kait sitä sanotaan että aika kultaa muistot. Niin kultaa. Ei enää ahdistusta ja epätoivoista hukkumista. On vain nyt tämä hetki ja tulevaisuus. Hah! Osaan jo jopa ajatella päivän pitemmälle. Ajattelen jo ainakin kuukauden eteenpäin. Yhdessä vaiheessa uskalsin ajatella vain päivä kerrallaan. Nyt voin miettiä että valmistun vuonna 2023. Se on aika monta vuotta eteenpäin. Mutta silti edelleen psyähdyn kadulla kun nään jotakin kaunista tai haistelen kukkia kadulla tai kaupassa. Stadi ei aina pidä siitä kun haahuilen ympäriinsä. Seison ikkunan edessä ja hymyilen kun puu heiluu tuulessa ja tiputtaa oksilta lumivaippaa. Se on vain niin kaunista. Elämän ja arjen kauneus. Vaikka meidän vuokra asunnon seinät halkesi ja katto ilmeisesti vuotaa läpi. Taloyhtiö väittää että meillä oli pinkit seinät vaikka ne on ollu koko ajan valkoiset. Siltikin auringon säde lumihangella ja pakkanen. Lumen seassa olevat keltaiset ruohon korret ja lumiset puut jotka huojuvat tuulessa. Minä voin huojui niiden mukana tee kuppi kädessä. On helppoa sanoa että iloitse tästä hetkestä eikä se aina ole helppoa. Välillä tekisi mieli hypätä kaivoon tai ajaa autolla portugaliin ja jäädä sinne. Mutta tässä hetkessä on hyvä olla vaikka maski onkin hiukan epämukava, silti peittää se leuassa olevan finnin.