Kysymysmerkki
Olen pohtinut viime aikoina paljon seurustelua ja miehiä. Olenko valmis aloittamaan suhdetta? Olen tavannut pari ihmistä jotka olisivat halunneet aloittaa parisuhteen kanssani mutta torppasin molemmat heti alkuunsa. Olenkin siis pohtinut olenko valmis uuteen suhteeseen? En etsi uutta suhdetta enkä ole käynyt nyt ulkonakaan. Se tulee kyllä kun on tullakseen jos tulee. Mutta silti pohdin olenko valmis vielä. Vastaus taitaa olla että: En ole.
Eilen kun tein ruokaa lapsille illalla niin pitkästä aikaa tuli tunne että kun katsoin kelloa että Villehän tulee kohta töistä. Katsoin ikkunasta ulos ja säikähdin tunnetta. Säikähdin koska en ole pitkään aikaan tuntenut niin voimakaasti että Ville tulee kohta kotia. Se tunne oli niin voimakas. Aina kun odotin Villeä tunsin ne perhoset vatsasssa. Ihan kuin silloin ekoilla keroilla kun rakastuttiin. Ville sanoi aina tuntevansa saman. Eihän Ville ole tulossa töistä kotiin kun näin oman autoni parkkipaikalla. Enkä tuttuja autonvaloja kurvaamassa pihaan. Tuli kamala ikävän puuska jonka takia valvoinkin melkein koko yön. Minä ikävöin.
Joten olisko oikein jotakuta toista kohtaan aloittaa jotakin kun ikävöin vielä niin vahvasti? Villen kuolemasta on kuitenkin vasta kohta 7 kuukautta, Valutin pari kyyneltä Happoradion keikalla koska ikävöin. Viihdyn yksin. Yksin on kiva olla.
En ole ihminen joka viihtyy yksin mutta viime aikoina olen huomannut että se on ihan kivaa. Ainut on ne viikonloput milloin lapset eivät ole kotona silloin tuntuu tyhjältä ikävä nostaa päätään. Muuten yksinolo on oikein mukavaa.
Olenkin tällä hetkellä jonkinlainen kysymysmerkki ja pyörittelen paljon päässäni näitä kysymyksiä olenko valmis ja tarvitseeko minun edes olla? Tarvitsenko jonkun edes vierelleni? Kait se on iha normaalia miettiä näitä kysymyksiä? Pohtia ja pohdiskella.
Eilen kun tein ruokaa lapsille illalla niin pitkästä aikaa tuli tunne että kun katsoin kelloa että Villehän tulee kohta töistä. Katsoin ikkunasta ulos ja säikähdin tunnetta. Säikähdin koska en ole pitkään aikaan tuntenut niin voimakaasti että Ville tulee kohta kotia. Se tunne oli niin voimakas. Aina kun odotin Villeä tunsin ne perhoset vatsasssa. Ihan kuin silloin ekoilla keroilla kun rakastuttiin. Ville sanoi aina tuntevansa saman. Eihän Ville ole tulossa töistä kotiin kun näin oman autoni parkkipaikalla. Enkä tuttuja autonvaloja kurvaamassa pihaan. Tuli kamala ikävän puuska jonka takia valvoinkin melkein koko yön. Minä ikävöin.
Joten olisko oikein jotakuta toista kohtaan aloittaa jotakin kun ikävöin vielä niin vahvasti? Villen kuolemasta on kuitenkin vasta kohta 7 kuukautta, Valutin pari kyyneltä Happoradion keikalla koska ikävöin. Viihdyn yksin. Yksin on kiva olla.
En ole ihminen joka viihtyy yksin mutta viime aikoina olen huomannut että se on ihan kivaa. Ainut on ne viikonloput milloin lapset eivät ole kotona silloin tuntuu tyhjältä ikävä nostaa päätään. Muuten yksinolo on oikein mukavaa.
Olenkin tällä hetkellä jonkinlainen kysymysmerkki ja pyörittelen paljon päässäni näitä kysymyksiä olenko valmis ja tarvitseeko minun edes olla? Tarvitsenko jonkun edes vierelleni? Kait se on iha normaalia miettiä näitä kysymyksiä? Pohtia ja pohdiskella.
Aivan loppuun kerron vielä kauniista unesta minkä Netta oli nähnyt Villestä:
Kävelimme Villen kanssa valkoisessa kaupungissa missä oli paljon kultaisia soittimia. Ville oli pukeutunut valkoiseen pukuun. Tulimme paikkaan mikä ole täynnä tyynyjä ja yht äkkiä rupesin tippumaan pilvien välistä alas. Ville otti minua kädestä kiinni ja sanoi: "Netta rauhotu vähän! Mutta muista mie otan aina siut kiinni kun sie tipahat. Miulla on myös kova ikävä äitiä." Sitten Netta oli tippunu hitaasti maan päälle takasi ja Ville oli jäänyt jonnekkin ylös valoon.
Kaunis uni<3
Kommentit
Lähetä kommentti