Kaukosuheesta yhteen
Meillähän oli Stadin kanssa välimatkaa 400km. Kirjoitinkin päivityksen kaukosuhteesta: Väimatka Joensuu - Helsinki - Joensuu. Nähtiin parin viikon välein jos kerettiin joskus kolme neljä viikkoa. Nähtiin viikonloppu kaksi kokonaista yötä. Kerran taidettiin olla pitempi aika yhdessä jopa neljä viisi yötä muistaakseni. 6-8h tunnin puhelut öisin ja videopuhelut.
Kaukosuhde tuo omat haasteensa. Suurin niistä on varmaan luottamus. Toisena ikävä. Aikataulujen sovittaminen yhteen niin että keretään nähdä.
Kaukosuhteessa kun näkee harvoin näyttää ne niin sanotut "parhaat" puolet kun aina näkee. Meikaan ja laitan tukkaa. Yritän olla mahdollisimman kiltti ja ihana. Ei uskalla näyttää jos kiukuttaa tai ketuttaa. Itkettää tai on surullinen. Sitä hymyilee ja nieleskelee.
Alku:
Meidän suhteen alkaminen tosin alkoi osasto 10 kun Kaarle sairastui. Toisella kerralla Stadi ja lapset olivat oksennus taudissa. Se hajotti paljon ruusuilla tanssimis kuvaa. Näki heti toisen heikossa hapessa. Stadi sanoi jo alusta asti että jossakin vaiheessa muutan. Meidän suhteen alku ei ollut helppo. Hannassin todella paljon vastaan Villen kuolemasta oli niin lyhyt aika ja tuntui että silloin olin juuri löytänyt itseni taas. Opin olemaan yksin. Stadi joutui tekemään melkoisen työn minun kanssa. Työnsin hänet monta kertaa pois. Mutta ei hän liikkunut minnekkään.
Päätös:
Mietimme pitkään yhteen muuttoa. Alussa oli tarkoitus että muutan yksin lasten kanssa. Joskus sitten tulevaisuudessa kunhan olen ekana saanut opiskelut päätökseen Joensuussa. Sainkin sinne ihan hyvää jalansijaa jo. Mutta Stadi väläytti idean yhteenmuutto. Rupesin pohtimaan asiaa. Pohdittiin sitä monta päivää keskusteltiin plussat ja miinukset. Käytiin läpi jopa se tilanne jos erotaan. Rahat ja yhteinen taloustili. Laskettiin ja pohdittiin sääntöjä kotiin. Lastenkasvatusta ja sen tuomia ongelmia. Ahdistaako jos komennan sinun lapsia? Entä jos Kaarle sanoo minua isäksi? Se tulee varmasti koskemaan tiedän sen. Lasten isä ja tapaaminen. Kunnes päätettiin että laitetaan asuntopeperit menemään. Mietittiin aluetta ja asuntoa. Linkkailtiin kämppiä facebookin messengerissä ja puhuttiin videopuheiluita kun täytettiin asuntohakemuksia.
Kävin suurta taistelua silloin itseni kanssa. Villen kuolemasta oli vasta vähän yli vuosi. Nytten se tuntuu jo ikuisuudelta vaikka edes kahta vuotta ei ole mennyt. Taistelin että vastahan opin elämään itseni kanssa yksin. Totuin yksinoloon. Ajattelin aina ettemme Stadin kanssa etene kovin pitkälle kuljemme hetken aikaa yhdessä kunnes polkumme eroavat. Mutta pikku hiljaa se käsitys muuttui ja annoin itselleni luvan. Olen toki saanut kuulla kommentteja kuten: Ville ei ole edes kylmä ja muutat yhteen miehen kanssa. Oletko aivan varma että tuo on fiksua? Kestät ehkä vuoden siellä ja tulet takaisin? En ikinä pystyisi mieheni kuoleman jälkeen olemaan kenenkään kanssa ainakaan noin pian hyi sinua! Kommentit sattuu tottakai. Ne vaikuttivat alussa minuun enemmän. Nytten joka päivä vähemmän.
Onneksi se toinen puoli taas oli todella kannustava ja potki eteenpäin. Monestikkohan Stadille epäilin asiaa mutta hän vastasi aina: jenni olen tässä, en mene mihinkään. Sinun tukena aina.
Paljonhan ennen muuttoa oli hoidettavaa. Asunnon vuokraus, Kaarlen diabetes, minun reuma, se tavara paljous mutta ehkä tärkeimpänä Villestä luopuminen ja uuden aloitus.
Yhdessä asuminen:
Alkuun se oli outoa. Tuntui että oltiin Stadin luona kylässä mutta jostakin syystä minun tavarat oli siellä. Purin ekat päivät aika tiuhaan kamoja ja tein kotia. Meni hetki että totuin ajatukseen että tämä on meidän koti. Hetki meni tottua siihen että kun astun ovesta ulos minulla ei ole hajuakaan minnepäin ja missä on mitäkin. Hetki meni siinä että ikävöin ystäviä ja sitä että kukaan ei käy iltateellä. Ikävöinkin ihmisiä en kaupunkia. Hetki meni siinä että astuin ovesta ulos ja rupesin tutkimaan ympäristöä. Meiltä onkin bussilla esim. 30min matka keskustaan ja metroa ei ole lähellä. Tämä asuin alue on täynnä rivareita ja omakotitaloja asutaan kuulema niin sanotusti hiukan hienosto alueella.
Minusta on hassua miten luontevasti meidän yhteisasuminen on lähtenyt liikkeelle. Paria riitaa lukuunottamatta. Mutta niitä nyt tulee varmasti. Onneksi jos molemmat olemme väsyneitä ja välillä saatetaan äsähtää mutta kumpikaan ei ota nokkiinsa.
Lasten kanssa päivät menevät omalla painollaan. Yksi esiteini ja yksi uhmaikäinen. Kaksi adhd poikaa, diabeetikko ja yksi joka viillettää missä nyt meneekin. Vauhtia ja ääntä meiltä ei puutu. Lapset tappelivat alkuun paljon nytten he ovat alkaneet kaikki löytää paikkansa. Isompien isä otti hatkat kokonaan ei soita ei vastaa puhelimeen. Ei ottanut kesäloma viikoa mikä piti tässä kuussa pitää. Luulen ettei hän ota elokuussakaan lapsia. Se on ollut kova paikka. Mutta onneksi Stadi sanoi: Että hän tarjoaa lapsille sen mitä joku ei voi tai tahdo tarjota. Kiukulta ei siis olla vältytty rajoja on kokeiltu. Kiukkua ja ikävää Joensuuhun lapsilla. Onneksi kumpikaan ei suutu jos toinen komentaa toisen lapsia. yhteiset rajat ja niistä kiinni pitäminen on meille tärkeää.
Molemmat kantavat kortensa kekoon asunnon kanssa. Siivoaminen, lastenhoito ja ruaanlaitto. Minä tietenkin teen enemmän nyt kun Stadi on töissä mutta se ei haittaa. Hän tekee pitkiää päivä 10-12h. On luonnolista että hoidan kotia kun olen kotona. Mutta osaamme ottaa sen yhteisen ajan. Makoilemme päiväunien aikaan sängyllä tai illalla. Vaihdamme päivän kuulumisia ja olemme lähekkäin. Puhumme ja nauramme. Välillä siivouksen keskellä halaten keittiössä. Olen oppinut nauttimaan Helsingistä ja uudesta kodista. Yhdessäasumisesta ja meidän uudesta perheestä. Tie on vielä pitkä mutta nyt näyttää valoisalta. Tulevaisuutta on suunniteltu että jossakin vaiheessa ostaisimme talon Helsingistä. Kunhan ekana kokeillaan vuokralla asumista yhdessä. Mutta tähän asti kaikki on toiminut loistavasti. Uskon että kuljetaan yhdessä pitkä matka.
Kaukosuhde tuo omat haasteensa. Suurin niistä on varmaan luottamus. Toisena ikävä. Aikataulujen sovittaminen yhteen niin että keretään nähdä.
Kaukosuhteessa kun näkee harvoin näyttää ne niin sanotut "parhaat" puolet kun aina näkee. Meikaan ja laitan tukkaa. Yritän olla mahdollisimman kiltti ja ihana. Ei uskalla näyttää jos kiukuttaa tai ketuttaa. Itkettää tai on surullinen. Sitä hymyilee ja nieleskelee.
Alku:
Meidän suhteen alkaminen tosin alkoi osasto 10 kun Kaarle sairastui. Toisella kerralla Stadi ja lapset olivat oksennus taudissa. Se hajotti paljon ruusuilla tanssimis kuvaa. Näki heti toisen heikossa hapessa. Stadi sanoi jo alusta asti että jossakin vaiheessa muutan. Meidän suhteen alku ei ollut helppo. Hannassin todella paljon vastaan Villen kuolemasta oli niin lyhyt aika ja tuntui että silloin olin juuri löytänyt itseni taas. Opin olemaan yksin. Stadi joutui tekemään melkoisen työn minun kanssa. Työnsin hänet monta kertaa pois. Mutta ei hän liikkunut minnekkään.
Päätös:
Mietimme pitkään yhteen muuttoa. Alussa oli tarkoitus että muutan yksin lasten kanssa. Joskus sitten tulevaisuudessa kunhan olen ekana saanut opiskelut päätökseen Joensuussa. Sainkin sinne ihan hyvää jalansijaa jo. Mutta Stadi väläytti idean yhteenmuutto. Rupesin pohtimaan asiaa. Pohdittiin sitä monta päivää keskusteltiin plussat ja miinukset. Käytiin läpi jopa se tilanne jos erotaan. Rahat ja yhteinen taloustili. Laskettiin ja pohdittiin sääntöjä kotiin. Lastenkasvatusta ja sen tuomia ongelmia. Ahdistaako jos komennan sinun lapsia? Entä jos Kaarle sanoo minua isäksi? Se tulee varmasti koskemaan tiedän sen. Lasten isä ja tapaaminen. Kunnes päätettiin että laitetaan asuntopeperit menemään. Mietittiin aluetta ja asuntoa. Linkkailtiin kämppiä facebookin messengerissä ja puhuttiin videopuheiluita kun täytettiin asuntohakemuksia.
Kävin suurta taistelua silloin itseni kanssa. Villen kuolemasta oli vasta vähän yli vuosi. Nytten se tuntuu jo ikuisuudelta vaikka edes kahta vuotta ei ole mennyt. Taistelin että vastahan opin elämään itseni kanssa yksin. Totuin yksinoloon. Ajattelin aina ettemme Stadin kanssa etene kovin pitkälle kuljemme hetken aikaa yhdessä kunnes polkumme eroavat. Mutta pikku hiljaa se käsitys muuttui ja annoin itselleni luvan. Olen toki saanut kuulla kommentteja kuten: Ville ei ole edes kylmä ja muutat yhteen miehen kanssa. Oletko aivan varma että tuo on fiksua? Kestät ehkä vuoden siellä ja tulet takaisin? En ikinä pystyisi mieheni kuoleman jälkeen olemaan kenenkään kanssa ainakaan noin pian hyi sinua! Kommentit sattuu tottakai. Ne vaikuttivat alussa minuun enemmän. Nytten joka päivä vähemmän.
Onneksi se toinen puoli taas oli todella kannustava ja potki eteenpäin. Monestikkohan Stadille epäilin asiaa mutta hän vastasi aina: jenni olen tässä, en mene mihinkään. Sinun tukena aina.
Paljonhan ennen muuttoa oli hoidettavaa. Asunnon vuokraus, Kaarlen diabetes, minun reuma, se tavara paljous mutta ehkä tärkeimpänä Villestä luopuminen ja uuden aloitus.
Yhdessä asuminen:
Alkuun se oli outoa. Tuntui että oltiin Stadin luona kylässä mutta jostakin syystä minun tavarat oli siellä. Purin ekat päivät aika tiuhaan kamoja ja tein kotia. Meni hetki että totuin ajatukseen että tämä on meidän koti. Hetki meni tottua siihen että kun astun ovesta ulos minulla ei ole hajuakaan minnepäin ja missä on mitäkin. Hetki meni siinä että ikävöin ystäviä ja sitä että kukaan ei käy iltateellä. Ikävöinkin ihmisiä en kaupunkia. Hetki meni siinä että astuin ovesta ulos ja rupesin tutkimaan ympäristöä. Meiltä onkin bussilla esim. 30min matka keskustaan ja metroa ei ole lähellä. Tämä asuin alue on täynnä rivareita ja omakotitaloja asutaan kuulema niin sanotusti hiukan hienosto alueella.
Minusta on hassua miten luontevasti meidän yhteisasuminen on lähtenyt liikkeelle. Paria riitaa lukuunottamatta. Mutta niitä nyt tulee varmasti. Onneksi jos molemmat olemme väsyneitä ja välillä saatetaan äsähtää mutta kumpikaan ei ota nokkiinsa.
Lasten kanssa päivät menevät omalla painollaan. Yksi esiteini ja yksi uhmaikäinen. Kaksi adhd poikaa, diabeetikko ja yksi joka viillettää missä nyt meneekin. Vauhtia ja ääntä meiltä ei puutu. Lapset tappelivat alkuun paljon nytten he ovat alkaneet kaikki löytää paikkansa. Isompien isä otti hatkat kokonaan ei soita ei vastaa puhelimeen. Ei ottanut kesäloma viikoa mikä piti tässä kuussa pitää. Luulen ettei hän ota elokuussakaan lapsia. Se on ollut kova paikka. Mutta onneksi Stadi sanoi: Että hän tarjoaa lapsille sen mitä joku ei voi tai tahdo tarjota. Kiukulta ei siis olla vältytty rajoja on kokeiltu. Kiukkua ja ikävää Joensuuhun lapsilla. Onneksi kumpikaan ei suutu jos toinen komentaa toisen lapsia. yhteiset rajat ja niistä kiinni pitäminen on meille tärkeää.
Molemmat kantavat kortensa kekoon asunnon kanssa. Siivoaminen, lastenhoito ja ruaanlaitto. Minä tietenkin teen enemmän nyt kun Stadi on töissä mutta se ei haittaa. Hän tekee pitkiää päivä 10-12h. On luonnolista että hoidan kotia kun olen kotona. Mutta osaamme ottaa sen yhteisen ajan. Makoilemme päiväunien aikaan sängyllä tai illalla. Vaihdamme päivän kuulumisia ja olemme lähekkäin. Puhumme ja nauramme. Välillä siivouksen keskellä halaten keittiössä. Olen oppinut nauttimaan Helsingistä ja uudesta kodista. Yhdessäasumisesta ja meidän uudesta perheestä. Tie on vielä pitkä mutta nyt näyttää valoisalta. Tulevaisuutta on suunniteltu että jossakin vaiheessa ostaisimme talon Helsingistä. Kunhan ekana kokeillaan vuokralla asumista yhdessä. Mutta tähän asti kaikki on toiminut loistavasti. Uskon että kuljetaan yhdessä pitkä matka.
Kommentit
Lähetä kommentti