Joulun taika
En ole kirjoittanut aikaan on ollut niin kamala kiirus taas. Mutta nytten pidän hetken hengähdys tauon ennen töiden alkua. Sain siis osa-aikasen suntion paikan! Tuntisuntion pesti vaihtui siihen. Olen aivan onneni kukkuloilla. Työporukka muistikin vasta valmistunutta pullolla kuoharia. Se oli ihana ylläri kesken työpäivän.
Joulukin on kohta ovella. Kävimme eilen vasta viimeiset lahjaostokset tekemässä ja paketoimme niitä viime yönä. Hassua vaan että olen aina ollut kamala jouluihminen ja nyt tänä jouluna se niin sanottu joulun taika on ollut kadoksissa. Kun istuin joululaulu konsertissa kirkon takana. Kuuntelin mieskanttorin mahtipontista soittoa ja kirkkoväen laulamista. "Joulu on taas riemuitkaa nyt". Jotenkin tuntuu että ei minulla viime vuonnakaan ollut sitä samaa tunnelmaa. Joskus aloitin jo joulun valmistelun syksyllä. Keräsin käpyjä ja mustikanvarpuja mistä askartelimme koristeita. Tonttuja ja joulukuusia. Nyt se on ollut hukassa. Halloweenkin meni ohi. Ajattelin että olisin lasten kanssa askarrellut tonttuovet, keittänyt sinappia ja tehnyt toffeeta. Sitä mitä ollaan joka joulu tehty viimeiset neljä vuotta. Oma tekoista sinappia kaikille lahjaksi. Viime vuonna ei kukaan saanut sitä ja ei tänäkään vuonna. Ne ovat niitä meidän vanhoja perinteitä. Perinteitä mitä tehtiin Villen kanssa. Toffeekarkki ja nekkutehdas. Nekkutoffeeta katossa asti ja miettimistä miten hitossa sitä on katossa asti? Ei se ole sama asia kun yksi puuttuu.
Olenkin pohtinut paljon mitkä niitä meidän jouluperinteitä olisi? Viime vuonan aloitimme yhden uuden perinteen. The joulukalenterin katsomisen. Näsä ja tontut. PO PO PO ja naurua näsälle. Tänäkin vuonna olemme nauraneet sohvalla ja katsoneet sitä. Se on yksi uusi perinne minkä aloitimme. Mutta sekin oli viime jouluna. Nytten olemme kaikki saman katon alla ensimmäistä joulua. Mutta siltikin pohdin mitkä ne meidän perinteet sitten ovat? Ne varmasti muotoutuvat ajan kanssa. Onhan tämä vasta ensimmäinen joulu yhdessä. Ehkä lataan liikaa taas siihen päivään joten aika menee ohi.
Olen myöskin ollut ehkä hiukan allapäin viime aikoina. Joulu saa sen aikaan. Kohta on tammikuu. Villen syntymäpäivä joka on samalla minun ja Stadin päivä. Se milloin tapasimme ekan kerran. Kihlapäivä oli ja meni. Sekin hiukan nosti muistoja pintaan. Olen ollutkin ehkä hiukan melankolinen. Niin paljon tapahtunut. Puolison kuolema, uusi ammatti, parisuhde ja muutto. Olenkin pohtinut paljon sitä miten paljon elämä on mennyt eteenpäin. Tuntuu välillä että se elämä oli kaukainen uni. Uni josta välillä uneksin. Välillä unohdan silmien katseen. En tunne enää kosketusta iholla vaan sen uuden kosketuksen. En muista tuoksua vaikka minulla on Villen partavesi pullo tallessa. Muistan vain uuden tuoksun.
Tunnen välillä itseni huonoksi leskeksi. Ennen piti surra vuosi kulkea mustissa, yksi vuosi. Osoittaa kunniaa puolisolle olemalla vuosi mustissa ja yksin. Voiko edes tunnetta huono leski tuntea? Luulin että olen päässyt yli pohdinnoistani mutta välillä kun seison tyhjässä kirkkosalissa ja sammutan kynttilää hämärässä kirkossa ennenkun laitan oven lukkoon. Katsahdan yllä kohoavaa alttaritaulua ja siinä olevaa miestä joka kuvastaa enkeliä. Hän liikkuu seinän läpi toinen puoli seinän toisella puolella ja toinen toisella. Vähän niinkuin jalka menneisyydessä. Vaikakkin se taitaa kuvastaa meidän maailmaa ja tuonpuoleista. Vähän niinkuin minä.. Seison oven toisella puolella mutta häntä oven välissä. Pitäisi osata sulkea se ovi. Olenkin laittanut sen välillä kiinni harmi vain että se aina välillä tahtoo aueta. Vasta kohta kaksi vuotta mennyt. Se ovi voi olla vielä pitkään auki. En silti vaihtaisi Stadia ja nyt minun perhettä pois. Vaikkakin Ville seisoisi minun edessäni nyt. En olisi valmis lähtemään tästä perheestä. Joten kait se ovi on jo kiinni kun mietin asiaa syvältä sisältä.
Hassua miten paljon vuoteen mahtuu.
Joulukin on kohta ovella. Kävimme eilen vasta viimeiset lahjaostokset tekemässä ja paketoimme niitä viime yönä. Hassua vaan että olen aina ollut kamala jouluihminen ja nyt tänä jouluna se niin sanottu joulun taika on ollut kadoksissa. Kun istuin joululaulu konsertissa kirkon takana. Kuuntelin mieskanttorin mahtipontista soittoa ja kirkkoväen laulamista. "Joulu on taas riemuitkaa nyt". Jotenkin tuntuu että ei minulla viime vuonnakaan ollut sitä samaa tunnelmaa. Joskus aloitin jo joulun valmistelun syksyllä. Keräsin käpyjä ja mustikanvarpuja mistä askartelimme koristeita. Tonttuja ja joulukuusia. Nyt se on ollut hukassa. Halloweenkin meni ohi. Ajattelin että olisin lasten kanssa askarrellut tonttuovet, keittänyt sinappia ja tehnyt toffeeta. Sitä mitä ollaan joka joulu tehty viimeiset neljä vuotta. Oma tekoista sinappia kaikille lahjaksi. Viime vuonna ei kukaan saanut sitä ja ei tänäkään vuonna. Ne ovat niitä meidän vanhoja perinteitä. Perinteitä mitä tehtiin Villen kanssa. Toffeekarkki ja nekkutehdas. Nekkutoffeeta katossa asti ja miettimistä miten hitossa sitä on katossa asti? Ei se ole sama asia kun yksi puuttuu.
Olenkin pohtinut paljon mitkä niitä meidän jouluperinteitä olisi? Viime vuonan aloitimme yhden uuden perinteen. The joulukalenterin katsomisen. Näsä ja tontut. PO PO PO ja naurua näsälle. Tänäkin vuonna olemme nauraneet sohvalla ja katsoneet sitä. Se on yksi uusi perinne minkä aloitimme. Mutta sekin oli viime jouluna. Nytten olemme kaikki saman katon alla ensimmäistä joulua. Mutta siltikin pohdin mitkä ne meidän perinteet sitten ovat? Ne varmasti muotoutuvat ajan kanssa. Onhan tämä vasta ensimmäinen joulu yhdessä. Ehkä lataan liikaa taas siihen päivään joten aika menee ohi.
Olen myöskin ollut ehkä hiukan allapäin viime aikoina. Joulu saa sen aikaan. Kohta on tammikuu. Villen syntymäpäivä joka on samalla minun ja Stadin päivä. Se milloin tapasimme ekan kerran. Kihlapäivä oli ja meni. Sekin hiukan nosti muistoja pintaan. Olen ollutkin ehkä hiukan melankolinen. Niin paljon tapahtunut. Puolison kuolema, uusi ammatti, parisuhde ja muutto. Olenkin pohtinut paljon sitä miten paljon elämä on mennyt eteenpäin. Tuntuu välillä että se elämä oli kaukainen uni. Uni josta välillä uneksin. Välillä unohdan silmien katseen. En tunne enää kosketusta iholla vaan sen uuden kosketuksen. En muista tuoksua vaikka minulla on Villen partavesi pullo tallessa. Muistan vain uuden tuoksun.
Tunnen välillä itseni huonoksi leskeksi. Ennen piti surra vuosi kulkea mustissa, yksi vuosi. Osoittaa kunniaa puolisolle olemalla vuosi mustissa ja yksin. Voiko edes tunnetta huono leski tuntea? Luulin että olen päässyt yli pohdinnoistani mutta välillä kun seison tyhjässä kirkkosalissa ja sammutan kynttilää hämärässä kirkossa ennenkun laitan oven lukkoon. Katsahdan yllä kohoavaa alttaritaulua ja siinä olevaa miestä joka kuvastaa enkeliä. Hän liikkuu seinän läpi toinen puoli seinän toisella puolella ja toinen toisella. Vähän niinkuin jalka menneisyydessä. Vaikakkin se taitaa kuvastaa meidän maailmaa ja tuonpuoleista. Vähän niinkuin minä.. Seison oven toisella puolella mutta häntä oven välissä. Pitäisi osata sulkea se ovi. Olenkin laittanut sen välillä kiinni harmi vain että se aina välillä tahtoo aueta. Vasta kohta kaksi vuotta mennyt. Se ovi voi olla vielä pitkään auki. En silti vaihtaisi Stadia ja nyt minun perhettä pois. Vaikkakin Ville seisoisi minun edessäni nyt. En olisi valmis lähtemään tästä perheestä. Joten kait se ovi on jo kiinni kun mietin asiaa syvältä sisältä.
Hassua miten paljon vuoteen mahtuu.
Kommentit
Lähetä kommentti