Joulu saa aikaan kaipuun
Ensi vuonna tulee kaksi vuotta siitä kun Ville kuoli. Ajatella kaksi vuotta vaikkakin välillä tuntuu että se tapahtui vasta eilen? Vasta eilen maailma murtui ja kaikki toiveet tulevaisuudesta hajosivat tuhansiksi sirpaleiksi. En ole pitkään aikaan kirjoittanut ja purkanut tuntemuksia surusta. Olen taas padonnut sisään paljon pahaa oloa. Enkä ole kerennyt koneen ääreen. Minusta tuleekin ensi vuonna osa-aikanen suntio! Tuntisuntion pesti vaihtui siis.
Patoamisesta johtuen olen ollut hiukan allapäin ja kiukkuinen. Ei ole jaksanut nauraa ja yöllä pyörin sängyssä. En ole aikoihin nähnyt unta Villestä. Mutta pari yötä sitten näin unen missä istuttiin piemeässä huoneessa. Siellä oli kaksi tuolia ja ovi. Vähän niinkuin surun alkutaipaallella istuin usein Villen kanssa siinä samassa huoneessa. Nyt en ole aikaaan siellä ollut. Mutta pari yötä sitten olin taas. Ville istui hymyillen minua vastapäätä tuttu fedora päässä, nahkataki, valkoinen kauluspaita, punainen kravaatti, ne ruskeat hiukan kuluneet kengät, kädessä vanhan rouvan avaimet, tuttu punainen parta ja tuttu katse kekkoslasien takaa. Emme puhuneet mitään istuimme vain hiljaa ja Ville hymyili. Katsoin suoraan silmiin ja hymyili. Tunsin kuinka voima painoi minua lattiaan musta käsi. Se oli syyllisyys. Syyllisyys sinun kuolemasta. Putosin tuolilta näkymättömän käden painaessa minua lattiaan. Ville nousi ylös ja ojensi käden. Tukien nosti minut ylös. Pyyhki pölyä minun olkapäältä ja sanoi: "Jenni eikö olisi jo aika päästää irti?" Kyyneleet valuivat minun poskiani pitkin ja Ville jatkoi:" Sinulla menee hemmetin hyvin. Älä murhehdi! Muista että seison ain teidän rinnalla ja otan kopin jos joku kaatuu" Sen sanottuaan hän käveli ovelle nosti fedoraa ja sanoi: "Hyvästi". Jäin mustaan huoneeseen istumaan ja heräsin kellon soittoon.
Aamulla herättyäni olin hiukan koomaisena ja pohdin unta. Ajelin hiljaa töihin ja vasta työpaikan parkkipaikalla huokaisin syvään.
En tiedä sinänsä olen nähnyt viime aikoina paljon unia. Stadi ja Ville tekemässä cokis kiljua mm. Molemmat nauroivat vanhassa keittiössäni punaiset mukit kädessä ja seisoin hiljaa ihmetellen tilannetta.
Villen kaipuu tulee lähestyvästä kihlapäivästä 11.12.13. Nyt sormukset ovat pahvilaatikossa varastossa. Vihkisormuksista toinen katosi joen pohjaan ja toinen katkesi.
Meinasin suuttua kun facebookisssa jaettiin linkkiä missä joku oli ajanut päin rekan keulaa. Ne ihmisten kommentit.
- Pitäisi rakentaa ramppi noille päin betoniseinää.
- Saatana hullut!
- Saunan taakse vaan ja haulikolla.
Järkytin miten ihmiset voivat kirjoittaa tollaista? Tottakai netissä on helppo huudella. Mutta arvatkaa miltä minusta tuntui lukea niitä kommentteja lehtiartikkelin alta? Se kuollut on jonkun ystävä, poika tai lapsi. Se ihminen on jollekin maailma jollekin puoliso? Eihän terve ihminen tapa itseään. Ihmiset eivät nää ihmistä teon takana ja syitä ja seurauksia. Tietenkin rekkakuskin taakka tässä. Ei saa jättää häntä huomioimatta jotkut eivät ehkä pääse rattiin koskaan enää. Mutta eihän se ihminen ajattele siinä tilassa. Putkinäkö ja rekan keula mielessä yksi ajatus. Kuitenkin jokainen elämä täällä on arvokas.
Syyllistän edelleen itseäni siitä miksi en tajunnut puhelimessa....
Jos olisin olisiko Ville vielä täällä..
Hassua miten jotkut asiat muistuttavat hänestä vielä enemmän kun joulu ja talvi lähestyvät. Appelsiini hyllyllä Prismassa hymyilin kun teimme kerran hyydykekakun mikä oli koristeltu appelsiineilla pääsiäisenä. Pinaattihyllyllä muistelin Villen tekemää ricotta-pinaatti kanaa. Ajattelin valmistaa sitä joku päivä. Kun lumi rapisee kenkien alla ja nään lumihiutaleiden laskeutuvan alas. Muistan kuinka rämmittiin polvia myöten hangessa tai käveltiin jäällä saareen etsimään geokätköä.
Muistoja niitä pulppuaa joka nurkan takaa. Etenkin näin joulun alla. Töissä kun katson hiljaista kirkkosalia.. Seison käytävällä ja hymähdän muistolle ja jatkan matkaani.
Patoamisesta johtuen olen ollut hiukan allapäin ja kiukkuinen. Ei ole jaksanut nauraa ja yöllä pyörin sängyssä. En ole aikoihin nähnyt unta Villestä. Mutta pari yötä sitten näin unen missä istuttiin piemeässä huoneessa. Siellä oli kaksi tuolia ja ovi. Vähän niinkuin surun alkutaipaallella istuin usein Villen kanssa siinä samassa huoneessa. Nyt en ole aikaaan siellä ollut. Mutta pari yötä sitten olin taas. Ville istui hymyillen minua vastapäätä tuttu fedora päässä, nahkataki, valkoinen kauluspaita, punainen kravaatti, ne ruskeat hiukan kuluneet kengät, kädessä vanhan rouvan avaimet, tuttu punainen parta ja tuttu katse kekkoslasien takaa. Emme puhuneet mitään istuimme vain hiljaa ja Ville hymyili. Katsoin suoraan silmiin ja hymyili. Tunsin kuinka voima painoi minua lattiaan musta käsi. Se oli syyllisyys. Syyllisyys sinun kuolemasta. Putosin tuolilta näkymättömän käden painaessa minua lattiaan. Ville nousi ylös ja ojensi käden. Tukien nosti minut ylös. Pyyhki pölyä minun olkapäältä ja sanoi: "Jenni eikö olisi jo aika päästää irti?" Kyyneleet valuivat minun poskiani pitkin ja Ville jatkoi:" Sinulla menee hemmetin hyvin. Älä murhehdi! Muista että seison ain teidän rinnalla ja otan kopin jos joku kaatuu" Sen sanottuaan hän käveli ovelle nosti fedoraa ja sanoi: "Hyvästi". Jäin mustaan huoneeseen istumaan ja heräsin kellon soittoon.
Aamulla herättyäni olin hiukan koomaisena ja pohdin unta. Ajelin hiljaa töihin ja vasta työpaikan parkkipaikalla huokaisin syvään.
En tiedä sinänsä olen nähnyt viime aikoina paljon unia. Stadi ja Ville tekemässä cokis kiljua mm. Molemmat nauroivat vanhassa keittiössäni punaiset mukit kädessä ja seisoin hiljaa ihmetellen tilannetta.
Villen kaipuu tulee lähestyvästä kihlapäivästä 11.12.13. Nyt sormukset ovat pahvilaatikossa varastossa. Vihkisormuksista toinen katosi joen pohjaan ja toinen katkesi.
Meinasin suuttua kun facebookisssa jaettiin linkkiä missä joku oli ajanut päin rekan keulaa. Ne ihmisten kommentit.
- Pitäisi rakentaa ramppi noille päin betoniseinää.
- Saatana hullut!
- Saunan taakse vaan ja haulikolla.
Järkytin miten ihmiset voivat kirjoittaa tollaista? Tottakai netissä on helppo huudella. Mutta arvatkaa miltä minusta tuntui lukea niitä kommentteja lehtiartikkelin alta? Se kuollut on jonkun ystävä, poika tai lapsi. Se ihminen on jollekin maailma jollekin puoliso? Eihän terve ihminen tapa itseään. Ihmiset eivät nää ihmistä teon takana ja syitä ja seurauksia. Tietenkin rekkakuskin taakka tässä. Ei saa jättää häntä huomioimatta jotkut eivät ehkä pääse rattiin koskaan enää. Mutta eihän se ihminen ajattele siinä tilassa. Putkinäkö ja rekan keula mielessä yksi ajatus. Kuitenkin jokainen elämä täällä on arvokas.
Syyllistän edelleen itseäni siitä miksi en tajunnut puhelimessa....
Jos olisin olisiko Ville vielä täällä..
Hassua miten jotkut asiat muistuttavat hänestä vielä enemmän kun joulu ja talvi lähestyvät. Appelsiini hyllyllä Prismassa hymyilin kun teimme kerran hyydykekakun mikä oli koristeltu appelsiineilla pääsiäisenä. Pinaattihyllyllä muistelin Villen tekemää ricotta-pinaatti kanaa. Ajattelin valmistaa sitä joku päivä. Kun lumi rapisee kenkien alla ja nään lumihiutaleiden laskeutuvan alas. Muistan kuinka rämmittiin polvia myöten hangessa tai käveltiin jäällä saareen etsimään geokätköä.
Muistoja niitä pulppuaa joka nurkan takaa. Etenkin näin joulun alla. Töissä kun katson hiljaista kirkkosalia.. Seison käytävällä ja hymähdän muistolle ja jatkan matkaani.
Kommentit
Lähetä kommentti