5.5.2019
Tasan viisi vuotta sitten seisoin Villen kanssa maistraatissa. Tänään olisi meidän viisi vuotis hääpäivä.
Tänä päivänä seisoin ennen messun alkua oven edessä jakamassa messukaavoja ja katsoin kun ihmiset sytyttivät kynttilöitä lähetyskynttelikköön. Yhdessä vaiheessa ylimmällä orrella paloi tasan viisi kynttilää. Hetken katsoin valkoisten kynttilöiden liekin tanssia ja hymyillen katsoin ikkunasta ulos kohti taivasta. Kuiskasin samalla hiljaa: Hyvää hääpäivää.
Nytten istun töissä ja kello lyö kohti neljää. Olen ollut töissä aamu yhdeksästä ja työpäiväni jatkuu ilta yhdeksään. Voi olla että kun pääsen kotiin ja kupsahdan sänkyyn nukahdan heti. Minulla on hiukan ristiriitaisia tunteita näistä päivistä. Hääpäivä ja kihlajaispäivä. Miten olisin tai mitä tekisin?
Ville tuntuu koko ajan kauemmalta. Se tuntuu kauniilta muistolta mistä tuntuu olevan ikuisuus. Alussa Ville oli joka päivä mukana jossakin kohtaa päivää. Nytten hän vilahtaa kun nostan appelsiinin käteen kaupassa ja hymyilen meidän appelsiini kakulle. Välillä hän häivähtää mieleen tuoksussa tai ihmisissä joissa on piirteitä mitkä häntä muistuttavat. Katsoin yksi päivä kaupungilla pitkän Villen näköistä miestä. Ajattelin että jos Ville olisi vanhentunut minun kanssa hän näyttäisi varmaan tuolta. Välillä toki kaipaan yhteisiä geokätköreissuja. Kävimme lasten kanssa kevään ensimmäisen kätkön hakemassa hetken ikävä nosti päätä.
Ikävä ei enää niin suuri. Kaipuu joka on pienentynyt. Mutta rakkaus joka on edelleen olemassa ei katoa koskaan. En usko että ikävä ja kaipuu koskaan loppuvat. Ne vain pienenevät ja ovat koko ajan taka-alalla enemmän.
Kuvasin alussa surua paljon tunteilla hukun. Hukun mustaan veteen. Istun veneessä ilma airoja myrskyn silmässä ei rantaa. Kannan sitä mustaa märkää takkia minun harteilla joka painaa ryhdin alaspäin. Surun polku täynnä juurakoita ja risteyksiä. Surun yksinäinen polku. Polulla missä kulkee välillä ihmisten kanssa käsikädessä mutta loppujen lopuksi yksin. Se musta takki mitä kannoin on jäänyt jo polun varrella olleen puun oksalle. Huomasin yksi päivä että en kulje enää kumarassa vaan ryhti suorana. Pitkä se polku on ollut ja kompastunut olen monta kertaa. Mutta hymyillen voin sanoa että minä selvisin. Selvisin pahimmasta ja kestin ja jaksoin kulkea sen polun päähän risteykseen mistä aloin kulkea matkaa Stadin kanssa. Odotan innolla mitä meidän polku tuo meille vastaan.
Tänä päivänä seisoin ennen messun alkua oven edessä jakamassa messukaavoja ja katsoin kun ihmiset sytyttivät kynttilöitä lähetyskynttelikköön. Yhdessä vaiheessa ylimmällä orrella paloi tasan viisi kynttilää. Hetken katsoin valkoisten kynttilöiden liekin tanssia ja hymyillen katsoin ikkunasta ulos kohti taivasta. Kuiskasin samalla hiljaa: Hyvää hääpäivää.
Nytten istun töissä ja kello lyö kohti neljää. Olen ollut töissä aamu yhdeksästä ja työpäiväni jatkuu ilta yhdeksään. Voi olla että kun pääsen kotiin ja kupsahdan sänkyyn nukahdan heti. Minulla on hiukan ristiriitaisia tunteita näistä päivistä. Hääpäivä ja kihlajaispäivä. Miten olisin tai mitä tekisin?
Ville tuntuu koko ajan kauemmalta. Se tuntuu kauniilta muistolta mistä tuntuu olevan ikuisuus. Alussa Ville oli joka päivä mukana jossakin kohtaa päivää. Nytten hän vilahtaa kun nostan appelsiinin käteen kaupassa ja hymyilen meidän appelsiini kakulle. Välillä hän häivähtää mieleen tuoksussa tai ihmisissä joissa on piirteitä mitkä häntä muistuttavat. Katsoin yksi päivä kaupungilla pitkän Villen näköistä miestä. Ajattelin että jos Ville olisi vanhentunut minun kanssa hän näyttäisi varmaan tuolta. Välillä toki kaipaan yhteisiä geokätköreissuja. Kävimme lasten kanssa kevään ensimmäisen kätkön hakemassa hetken ikävä nosti päätä.
Ikävä ei enää niin suuri. Kaipuu joka on pienentynyt. Mutta rakkaus joka on edelleen olemassa ei katoa koskaan. En usko että ikävä ja kaipuu koskaan loppuvat. Ne vain pienenevät ja ovat koko ajan taka-alalla enemmän.
Kuvasin alussa surua paljon tunteilla hukun. Hukun mustaan veteen. Istun veneessä ilma airoja myrskyn silmässä ei rantaa. Kannan sitä mustaa märkää takkia minun harteilla joka painaa ryhdin alaspäin. Surun polku täynnä juurakoita ja risteyksiä. Surun yksinäinen polku. Polulla missä kulkee välillä ihmisten kanssa käsikädessä mutta loppujen lopuksi yksin. Se musta takki mitä kannoin on jäänyt jo polun varrella olleen puun oksalle. Huomasin yksi päivä että en kulje enää kumarassa vaan ryhti suorana. Pitkä se polku on ollut ja kompastunut olen monta kertaa. Mutta hymyillen voin sanoa että minä selvisin. Selvisin pahimmasta ja kestin ja jaksoin kulkea sen polun päähän risteykseen mistä aloin kulkea matkaa Stadin kanssa. Odotan innolla mitä meidän polku tuo meille vastaan.
Kommentit
Lähetä kommentti