Tuntuu että siitä on ikuisuus
Istun mustalle tuolille tyhjälle tietokonepöydälle. Tai no pöytä on täynnä paperia ja kaikkea muuta mitä nyt pöydälle kertyy. Naurahdan sille että miten voinkaan olla näin sotkuinen ihminen. Paperit sikin sokin ja aina joku on kadoksissa. Rupean järjestelemään papereita pinoihin. Ostin uuden tietokoneen pakko saada pöydälle tilaa.
Viimeinkin kaikki paperit on kasassa. Viimeisenä nostan pöydän kulmalta valokuvan. Puhallan hiukan ja pyyhin pölyisiä mustia kehyksiä. Kuvassa hymyilee mies, mustat hiukset, aurinkolasit, tumma paita ja käsikarvat lepattavat tuulen mukana. On kesä ja olemme tulossa juuri parturista. Kuva otettiin Joensuussa Noljakassa. Aurinko paistoi ja oli lämmin.
Hymyilen muistolle ja katson kuvaa. Tuntuu että siitä on ikuisuus. Vaikka aikaa on mennyt vasta kolme vuotta. Tuntuu se hyvin pitkältä. Todella pitkältä yhdeltä elämältä. Välillä se tuntuu kaukaiselta muistolta. Välillä se on väristys joka kulkee selkää pitkin, se on tuoksu kun ajan autolla, pieni timantti hangen päällä mutta välillä se on musta märkä takki hartioilla.
Takki on edelleen olemassa. Nykyisin se on vaalenpunainen ei enää musta. Välillä siihen tulee musta tahra ja istun sateessa. Mutta osaan jo aukaista sateenvarjon etten kastu kokonaan. Välillä tosin haluan tuntea sateen kasvoilla ja antaa sen kastella. Välillä on pakko koska pelkään että unohdan. Olen jo osittain unohtanut. En muista tuskaa. En muista sitä mustaa vettä mikä meinasi hukuttaa minut. Se on sumua jota selaan täältä blogista. En tunne enää hukkuvani.
Olin hiljattain taiji kursilla. Se varmaan kuvaa oloani nyt. Rauhallinen tyyni kuin vesi. Välillä tuntien sen voiman ja välillä antaen sen kiehua. Olin ennen tuli. Nyt olen kytevä nuotio missä on pieni kipinä. Tyynen tasainen. Kuin vesi mutta lyöden välillä päin kalliota. Vaihdan suuntaa mutta virtaan kumminkin eteenpäin.
Vesi antaa ja ottaa. Mutta vesi virtaa eteenpäin ja vesi on oma maailmansa. Liikun jalalta toiselle hitaasti pitäen palloa käsissä. Muuttaen suuntaa, tuntien voiman ja rauhallisuuden. Tuntuu että siitä on ikuisuus kun istuimme samalla sohvalla. Katselin kuvia siitä. Istuttiin sinisellä sohvalla ja naurettiin. Ville oli jo masentunut silloin. Hymyn taakse piiloutuu paljon. Piillottan itsekkin paljon hymyn taakse mutta annan veden huuhtoa sen pois. En koskaan unohda eikä niin pidäkkään olla. Siitä vaan on jo niin pitkä mutta samalla lyhyt aika. Vastahan aloitin kirjoittamaan tätä blogia. Kyyneleet valuivat ja olin yksin. Nyt kolme vuotta myöhemmin pohdin että siitä on pitkä aika.
Viimeinkin kaikki paperit on kasassa. Viimeisenä nostan pöydän kulmalta valokuvan. Puhallan hiukan ja pyyhin pölyisiä mustia kehyksiä. Kuvassa hymyilee mies, mustat hiukset, aurinkolasit, tumma paita ja käsikarvat lepattavat tuulen mukana. On kesä ja olemme tulossa juuri parturista. Kuva otettiin Joensuussa Noljakassa. Aurinko paistoi ja oli lämmin.
Hymyilen muistolle ja katson kuvaa. Tuntuu että siitä on ikuisuus. Vaikka aikaa on mennyt vasta kolme vuotta. Tuntuu se hyvin pitkältä. Todella pitkältä yhdeltä elämältä. Välillä se tuntuu kaukaiselta muistolta. Välillä se on väristys joka kulkee selkää pitkin, se on tuoksu kun ajan autolla, pieni timantti hangen päällä mutta välillä se on musta märkä takki hartioilla.
Takki on edelleen olemassa. Nykyisin se on vaalenpunainen ei enää musta. Välillä siihen tulee musta tahra ja istun sateessa. Mutta osaan jo aukaista sateenvarjon etten kastu kokonaan. Välillä tosin haluan tuntea sateen kasvoilla ja antaa sen kastella. Välillä on pakko koska pelkään että unohdan. Olen jo osittain unohtanut. En muista tuskaa. En muista sitä mustaa vettä mikä meinasi hukuttaa minut. Se on sumua jota selaan täältä blogista. En tunne enää hukkuvani.
Olin hiljattain taiji kursilla. Se varmaan kuvaa oloani nyt. Rauhallinen tyyni kuin vesi. Välillä tuntien sen voiman ja välillä antaen sen kiehua. Olin ennen tuli. Nyt olen kytevä nuotio missä on pieni kipinä. Tyynen tasainen. Kuin vesi mutta lyöden välillä päin kalliota. Vaihdan suuntaa mutta virtaan kumminkin eteenpäin.
Vesi antaa ja ottaa. Mutta vesi virtaa eteenpäin ja vesi on oma maailmansa. Liikun jalalta toiselle hitaasti pitäen palloa käsissä. Muuttaen suuntaa, tuntien voiman ja rauhallisuuden. Tuntuu että siitä on ikuisuus kun istuimme samalla sohvalla. Katselin kuvia siitä. Istuttiin sinisellä sohvalla ja naurettiin. Ville oli jo masentunut silloin. Hymyn taakse piiloutuu paljon. Piillottan itsekkin paljon hymyn taakse mutta annan veden huuhtoa sen pois. En koskaan unohda eikä niin pidäkkään olla. Siitä vaan on jo niin pitkä mutta samalla lyhyt aika. Vastahan aloitin kirjoittamaan tätä blogia. Kyyneleet valuivat ja olin yksin. Nyt kolme vuotta myöhemmin pohdin että siitä on pitkä aika.
Kommentit
Lähetä kommentti