Runo tai värssy. Surusta ja matkasta.

Ystäväni vinkkasi minulle hiljentymishetkestä mikä pidetään Malmin hautuumaan kappelissa. Tapahtumaan saa laittaa ajatuksia menetyksestä. Hiljentyminen tapahtuu 17.11 joka on henkensä riistäneiden muistopäivä. Kappeliin saa lähettää ajatuksia surusta mitkä luetaan joko anonyymisti tai nimellä.

Mietin mitä kirjoittaisin. Lueskelin vanhoja blogitekstejä läpi ja pohdin. Jotenkin kaikki se tuntuu kamalan kaukaiselta. Vähän unelta. Niin kaukaiselta. Kait se on mielen omaa suojautumista ettei muista niitä synkimpiä hetkiä.

Minun suru:

Ajelehdin merellä, mustalla merellä.
Ilman airoja. Pää painuksissa.
Verhoten itseni mustaan huntuun.
Lyyhistyen pikku hiljaa.
Välillä nostaen katsetta merelle.
Vesi on mustaa liejua.
Jos hyppään veneestä tiedän hukkuvani.
Sade kastelee hunnun.
Lyyhistyn enemmän.
Kunnes huomaan valon säteen.
Kohotan katseeni kohti valoa.
Yritän nousta ylös, vene keikkuu ja tunnen hunnun painon.
Nostan käteni ilmaan, katson suruhuntuni alta valoon.
Tunnen että vene liikahtaa, pikku hiljaa lipuen kohti rantaa.
Vene tömöhtää hiekkaan, lasken jalat kultaiseen hiekkaan.
Kompastun harsooni mustaan huntuuni.
Nousen ylös, antaen hunnun tippua pois.
Hengitän keuhkot täyteen ilmaa, syleilen maailmaa ilman mustaa huntua.
Nousen ylös ja kävelen veneelle.
Revin hunnusta pienen palan.
Sidon sen käteni ympärille.
Kantaen aina pientä palaa surusta mukuna.