Reunalla maailman

Mä katselen reunalta maailman,
mie nään vaan auringon laskevan,
mie luulen ettei aamua tulekkaan,
joka saisi sen auringon nousemaan.

Olen monesti miettinyt että seison reunalla maailman. Katson auringon laskevan, laskeutuvan pimeyden tunnen lähellä. Sen syliin on helppo hukkua. Helppo tuudittautua mustaan. Mutta kun käännyin reunalla maailman ja astuin maalle. Kävelin maan läpi, soudin meren halki, kävelin metsän halki ja tulin aukealle. Missä mie putoan pilviin. Uppoan sammaleeseen. Olen katsonut silmiin tyhjiin ja tuntenut kaiken kauniin katoavan. Opin siellä aukealla pilvissä maatessa rakentamaan muurin. Opin kävelemään kauas itsestäni. Kadotin itseni osan minua.

Se on hassua. Miten aika kuluu eteenpäin mutta silti aina kävelen. Kävelen halki aavikon, kaupungin, tunturin ja palaan metsään minkä keskellä on aukio ja ne pilvet. Se on minun lintukoto. Vähän niinkuin haavemaailma jostakin kaukaa. Se oli ensiki hukkumista mustaan veteen. Hukkumista liejuun ei toivoa ei valoa. Mukana varjo Gustaf musta kuin yö. Loputon ja lohduton.

On hassua miten olen kulkenut. Kulkenut pitkän matkan menetyksien keskellä. Laskenut monta kukkaa haudalle. Laskenut kukkia muistolehtoon, kantanut uurnaa sylissä, valinnut arkun ja hautapaikan. Olen nähnyt kuolemaa ja lohduttanut surevaa. Olen kulkenut pitkin hautuumaan käytävää ja kuunnellut elämästä ja menetyksestä. Olen hymyillyt morsiammen kanssa, ehkä hiukan hermoillut saadaanko tyllihame korjattua. Hymyillyt kun olen kantanut kastemaljaa ja juhlinut hiljaa uutta elämän alkua.

Olen 31-vuotta ja nähnyt paljon. kahdesti olen pukeutunut valkoiseen ja kulkenut maistraatin käytävää pitkin. Ensimmäisellä kerralla pelastuksen merkeissä ja toisella kerralla rakkaudesta. Voin istua kiikkustuolissa ja nauraa kertoa ystävästä joka lähti liian aikaisin. Ystävän jonka kanssa katsottiin tähtiä torilla ja syötiin pizzaa. Ystävästä jolla oli pahamieli joka päätti elämänsä jäätyään junan alle. Kertoa ennakkoluuloista minkä vuoksi eräs riistihenkensä. Kertoi nuoresta joka sairasti syöpää. Siitä joka hyppäsi katolta ja kaikista niistä timanteista mitä sormeni tatuointi edustaa. Tuttavan haudalla seisoen ja katsoen kiveä. Nostan kuihtuneet kukat haudalta pois ja olen hiljaa hetken.

Se on se kompanssi mikä on piirretty käteeni. Se näyttää suunnan. Se näyttää että pääsin pois pimeydestä. Hukkuttavasta vedestä. Pääsin pois metsäaukoilta minne välillä palaan. Menen sammaleelle vihreälle ja katselen pilviä. Uppoudun niihin ja muistoihin. Ennen se tunne oli mustaa sameaa vettä nyt se on hiukan kostea sammal.

Ehkä pyhäinpäivä saa kirjoittamaan ajatuksia ylös. Muistamaan pois menneitä. Muistamaan mummon kanssa yöt teltassa ja vesitornin. Muistamaan ukin krokotiilisopan ja aurinkokoneen. Muistan edelleen ensimmäisen arkun krematorioissa ja ne villasukat nuoren miehen arkun päällä. Nuoren lesken lohduttoman itkun arkun äärellä. Mutta päälimmäisenä vaikka hassua se onkin on kiitollisuus.

Oikein hiljaista pyhäinpäivää kaikille<3