kaipuuta

Kun kuljen kadulla ja katselen ohi kiitäviä ihmisiä. Kaikilla on niin kiire. Seison risteyksessä puhelin kädessä google maps auki. Reittiopas näyttää että kävele suoraan. Suljen reittioppaan ja lähden kulkemaan vasemmalle koska siellä näyttää olevan jotakin uutta. Uusi katu, uusi tunnelma uudet kasvot. Kuljen ihmisjoukossa.

Piirteitä.. Etsin niitä edelleen vaikka siitä on jo aikaa. Kaksi vuotta. Siltikin sitä etsii piirteitä tai tuoksua. Tuttua tuoksua. Ohi kävelee mies jolla on kekkoslasit nenällä. Hymylen ja naurahdan. Samalla tunnen kaipuun. Kaipuun joka kulkee vähemmän mukana. 

Se on kaipuuta. Pieni kivi kengässä. Ei enää märkä takki hartoilla. Se on pieni muistutus siitä mistä joskus oli. Kaipaan välillä paljon hetkiä mitä Villen kanssa jaoimme. Kikattamista peiton alla ja halauksia. Kaipaan varmaan aina.

Kaipaus ei varmaan koskaan mene täysin ohi. Mutta voin sanoa että olen selvinnyt ja rakentanut uuden elämän siihen rikkoituneen tilalle. Uuden perheen. Uudet suunnitelmat tulevaisuudesta. Silti minuun sattuu kun ystävä tulee kylään ja varoen kuiskaa: "Kaarle on aivan Villen näköinen." Hymyilen ja vastaan: "Eikö olekkin?"

Minulla on Villen kuva pöydällä ja enkeli siinä vieressä. Enkeli toimittaa tällä hetkellä kaulakoru telinettä. Kuvan päällä on paperi kasa jota enkeli pitää kasassa. Kasassa on laskuja, työvuorolistoja ja kaikkea muuta taivaan ja maan väliltä. 

Tänään pitkästä aikaa siivosin kasan. Sen alta paljastuivat mustat kehykset ja kuva miehestä joka hymyillen istuu autonratissa. Muistan sen päivän koska otin sen kuvan. Olimme juuri tulossa parturista. Ville oli kokeillut jotakin uutta hiuksiinsa ja oli kovin ylpeä muutoksesta. Hän näytti hyvin komealta. Vaaleiden käsikarvojen liehuessa tuulessa. Oli kesä ja ajoimme auton ikkunat auki. Taustalla soi ysäri hitit ja aurinko paistoi.

Kaipuu ei varmasti katoa koskaan. Se on edelleen läsnä joka päivä jossakin muodossa.