Yksinäiset hautajaiset

Yksinäiset hautajaiset paikalla vain sosiaalityöntekijä, pappi, kanttori ja suntio. Näitä hautajaisia on paljon. Todella paljon. Miten ihminen voi olla niin yksin ettei edes viimeiselle matkalle lähtiessä kukaan sano: Hyvää matkaa. Se tuntuu pahalta siirtää arkkua kappeliin. Missä odottaa yksi ihminen joka vilkkuilee kelloa millonka tilaisuus on ohi. Vainaja on nyt siunattu hei hei. Takaisin arkku kaappiin ja nimilappu päälle. Se vetää hiljaiseksi. Pohtii omia hautajaisia. Olenko koskaan niin yksin ettei sinne tule ketään? Toivon etten ole koskaan niin yksin.

Lehdissä kirjoitettiin paljon papista mikä oli kutsunut koululuokan hyvästelemään. Olin silloin töissä ja hämmästyimme tästä ideasta. Idea kuullosti pelottavan hienolta. Kuolema on niin piilossa nykyisin lapsia ei viedä hautajaisiin. Nytten jälkeenpäin kun ajattelen lasten olisi pitänyt olla mukana Villen hautajaisissa mutta silloin ajatteli että suojelen heitä siltä surulta. Tällä tavalla lapset näkevät pienen palasen että sekin on elämää. Kaikki me kuolemme. Kenenkään ei pitäisi lähteä yksin. Koululuokka saattamassa viimeiselle matkalle miksi ei? Luokan tytöt olivat nenäliina kädessä. Joku välitti hetken. Luulen että vainajan sielukin hymyili kappelissa. Kun nään yksinäiset hautajaiset tekisi mieli mennä itse istumaan kappeliin ja sanomaan hyvästi. Olen ehkä liian tunteellinen välillä töissä. Mutta en tiedä onko se hyvä vai huono asia. Yksi pappi kertoikin että itkee aina välillä siunauksissa. Minäkin liikutuin kun halasin sitä mummoa joka itki.

Tämä työ että on lähellä kuolemaa pistää arvot uusiksi. Sitä arvostaa ympärillä olevia ihmisä erilailla. Maailmankuva muuttuu. Olen löytänyt paljon sisäistä rauhaa tätä työtä tehdessä samalla saaden paljon itseluottamusta lisää.

Kenenkään ei pidä olla niin yksin että joutuu kuolemaan yksin. Vaikka heitä on paljon. Kehotankin teitä kaikki ottamaan yheyttä siihen kaveriin tai mummoon joka on enemmän yksin. Se että tietää että joku välittää auttaa. Sitä ei tipahda mustaan helposti. Lähteminen täältä yksin pelottaa minuakin. Ei niinkään kuolema itse vaan se että lähden niin ettei minua muisteta. Jätetään unholaan. Kuka muistaa tämän vainajan? Se koululuokka ja minä muistan sen yksinäisen tuhkauurnan pöydällä. Päällä kukka ja sali täynnä oppilaita ja opettaja. Minä kunnoitan työssäni suuresti vainajaa ja omaisia. Tehdään lähdöstä ja hyvästeistä kunniakkaat. Annetaan sielun jatkaa matkaa.

Yksinäisyys jo sanana saaihon kananlihalle. Kukaan ei saisi olla niin yksin.