2 viikkoa
Minne aika katoaa? Kaksi viikkoa muuttoon. Vielä olisi paljon tehtävää.
Kävin viikonloppuna ekaa kertaa uudella asunnollamme. Jännitti kamalasti mennä sinne. Kun näin ekan kerran sinisen ulko-oven ja astuin pelonsekaisen jännityksen kanssa sisään. Tuntui että hengitys pysähtyi. Olin ajatellut asunnon erinlaiseksi. Isommaksi. Kiertelin ja katselin, kosketin ja kiipesin yläkertaan. Aukasin ovia ja kaappeja. Ensi tunne oli aika tyhjä. Ei tullut heti kotifiilistä se oli asunto missä Herra Stadi asui kamalan laatikko kasan kanssa. En tykännyt asunnosta yhtään löysin kamalasti vikoja miksi se oli huono. Voisi kai sanoa että säikähdin kun muutosta tuli yht äkkiä niin todellista.
Lauantai päivänä Herra Stadi oli töissä ja minä lasten kanssa. Kun lapset olivat nukkumassa päikkäreitä ja katselin asuntoa uudestaan. Purin pari laatikkoa keittiöön huomasin jo pienen hymyn. Sivelin valkoista käytävän seinää ja hymyilin. Asunto rupesi yht äkkiä tuntumaan kodilta. Hymyillen hyppäsin sänkyyn. Aloin nähdä huonekalut ja omat tavarani asunnossa. Aloin nähdä kodin.
Valehtelisin jos sanoisen ettei pelota. Pelottaa ihan kamalasti muuttaa Helsinkiin. Totunko kaupunkiin? Voiko miusta tulla Stadilaista? Lapset sopeutuvata varmasti mutta entä jos minusta tulee onneton? Tietenkin pelottaa muuttaa yhteen miehen kanssa. En olisi uskonut että se päivä tulee näin nopeasti. Olen niin tottunut olemaan yksin. Nytten pitää ottaa toinen huomioon. Lapsiakin on kaksi lisää eli kuusi. Miten selvitään arjen pyörityksestä?
Työt loppuvat. Kaksi viikoa enää jäljellä hautuumaaosiota. Harmittaa jättää Joensuu taakse. Täällä on niin huippuja työkavereita. Olen saanut hautauspuolelta paljon itsevarmuutta ja olen samalla käsitellyt paljon Villen kuolemaa. Työ antaa tällä hetkellä minulle hassua mutta sisäistä rauhaa paljon. Kun istut nurmikolla, kuulet linnun laulun, katselet oravia, ohi juoksee jänis ja ilmassa tuoksuu vasta leikattu nurmi miten siitä ei voisi nauttia? Vaikkakin työ on välillä fyysisesti raskasta pidän siitä paljon. Tunnen hautauspuolne enemmän omakseni kuin kirkollisenpuolen. Vaikkakin sillä puolella opin paljon uusia hyödyllisiä taitoja kiinteistöhuollosta. Entä jos en Helsingissä pidäkkään uudesta työpaikastani? Entä jos siellä on kamalat työkaverit? Aloitan alusta ja yritän saada jalkaa oven väliin.
Voin siis kertoa että pelottaa... Mutta silti olen hyvin onnellinen. Kun viikonloppuna sai olla Stadin syleilyssä tunsin suunnatonta onnea. Miten olenkaan saanut sellaisen kultakimpaleen..? Miten yht äkkiä sainkaan näin paljon onnea? Pitkästä aikaa olo ei ole niin tyhjä. Tuntuu että kuppi alkaa täyttyä.
Kävin viikonloppuna ekaa kertaa uudella asunnollamme. Jännitti kamalasti mennä sinne. Kun näin ekan kerran sinisen ulko-oven ja astuin pelonsekaisen jännityksen kanssa sisään. Tuntui että hengitys pysähtyi. Olin ajatellut asunnon erinlaiseksi. Isommaksi. Kiertelin ja katselin, kosketin ja kiipesin yläkertaan. Aukasin ovia ja kaappeja. Ensi tunne oli aika tyhjä. Ei tullut heti kotifiilistä se oli asunto missä Herra Stadi asui kamalan laatikko kasan kanssa. En tykännyt asunnosta yhtään löysin kamalasti vikoja miksi se oli huono. Voisi kai sanoa että säikähdin kun muutosta tuli yht äkkiä niin todellista.
Lauantai päivänä Herra Stadi oli töissä ja minä lasten kanssa. Kun lapset olivat nukkumassa päikkäreitä ja katselin asuntoa uudestaan. Purin pari laatikkoa keittiöön huomasin jo pienen hymyn. Sivelin valkoista käytävän seinää ja hymyilin. Asunto rupesi yht äkkiä tuntumaan kodilta. Hymyillen hyppäsin sänkyyn. Aloin nähdä huonekalut ja omat tavarani asunnossa. Aloin nähdä kodin.
Valehtelisin jos sanoisen ettei pelota. Pelottaa ihan kamalasti muuttaa Helsinkiin. Totunko kaupunkiin? Voiko miusta tulla Stadilaista? Lapset sopeutuvata varmasti mutta entä jos minusta tulee onneton? Tietenkin pelottaa muuttaa yhteen miehen kanssa. En olisi uskonut että se päivä tulee näin nopeasti. Olen niin tottunut olemaan yksin. Nytten pitää ottaa toinen huomioon. Lapsiakin on kaksi lisää eli kuusi. Miten selvitään arjen pyörityksestä?
Työt loppuvat. Kaksi viikoa enää jäljellä hautuumaaosiota. Harmittaa jättää Joensuu taakse. Täällä on niin huippuja työkavereita. Olen saanut hautauspuolelta paljon itsevarmuutta ja olen samalla käsitellyt paljon Villen kuolemaa. Työ antaa tällä hetkellä minulle hassua mutta sisäistä rauhaa paljon. Kun istut nurmikolla, kuulet linnun laulun, katselet oravia, ohi juoksee jänis ja ilmassa tuoksuu vasta leikattu nurmi miten siitä ei voisi nauttia? Vaikkakin työ on välillä fyysisesti raskasta pidän siitä paljon. Tunnen hautauspuolne enemmän omakseni kuin kirkollisenpuolen. Vaikkakin sillä puolella opin paljon uusia hyödyllisiä taitoja kiinteistöhuollosta. Entä jos en Helsingissä pidäkkään uudesta työpaikastani? Entä jos siellä on kamalat työkaverit? Aloitan alusta ja yritän saada jalkaa oven väliin.
Voin siis kertoa että pelottaa... Mutta silti olen hyvin onnellinen. Kun viikonloppuna sai olla Stadin syleilyssä tunsin suunnatonta onnea. Miten olenkaan saanut sellaisen kultakimpaleen..? Miten yht äkkiä sainkaan näin paljon onnea? Pitkästä aikaa olo ei ole niin tyhjä. Tuntuu että kuppi alkaa täyttyä.
Kommentit
Lähetä kommentti