Hetki

Aurinko paistaa. Kaksi miestä puvussa kulkee ohi ja kantaa uurnaa. Kirkonkellot alkavat soimaan. Yksi juoksee hakemaan lapiota. Aurinko paistaa ja pyyhin hikeä. Otan takkia pois samalla kun istun penkille mistä on suora näkymä kappeliin. Puiselle penkille istahtaa työkaveri viereen. Kaksi traktoria vieressä molemmat sammuvat. Kuuluu enää vain kirkonkellojen ääni. Kaikki neljä olemme hiljaa. Kuuntelemme kelloja. Kaksi seisoo ja kaksi istuu. Laitan aurinkolasit päähän. Valutan kyyneleen. Ikävä. Kuuluu vain kellot ja joku huitaisi mäkäräistä. Yht äkkiä hetken rikkoo nauru. Mitä jos laittaisimme kellojen sijaan joskus Iron Maidenia soimaan? Nielasin ja nauran miten olisi: Fear of the dark?

Pari tuntia tuosta hetkestä olin kaivanut muistolehtoon monta paikkaa. Monta tuhkapussia. Monta ihmistä. Nyt vain paperipusseja täynnä tuhkaa. Mutta monelle muulle varmasti enemmän.

Sinä olet ihminen muistatko?
Sinä olet aava ja rannikko.
Sinä olet tuuli latvoissa.

Kun kaivoin ensimmäistä uurnan paikkaa kiven vieressä missä oli Villen laatta. Hetken nojasin lapioon ja katsoin kiveä. Hetken tunsin vanteen rinnassa. Hetken tuntui että aivan kuin Ville olisi kuollut eilen. Vastahan olin tuon kiven vieressä ja näin ensimmäisen kerran nimen. Tumman laatan ja nimikirjaimet. Jatkoimme kaivamista ja juttelen työkaverin kanssa. Juttelimme hautajaisista ja menetetyistä ihmisistä. Juttelimme surusta. Surusta joka muuttuu.

Seisoin tänään kohdassa minne viime vuonna tuhkatut haudattiin. Naurahdin montakohan kertaa kävelin Villen yli.

Pysäyttävä hetki laskea monta kymmentä tuhkapussia niille tarkotettuihin paikkoihin. Kun tuhkapussit oli laskettu kysyin: Lausummeko jotakin? Sanommeko jotakin? Vastaus oli: Ei yleensä. Lausuin: Hyvää viimeistä matkaa.

Saimme tuhkat laskettua, peitimme ja kuulimme kirkonkellot. Pysähdyimme hetkeksi penkille sinä aurinkoisena päivänä. Milloin tunsin Villen lähellä pitkästä aikaa. Kaunis mutta samalla surullinen hetki. Joka päättyi nauruun.