Se kultainen liima

Suru ja kaipaus on matka mitä kuljemme läpi koko elämän. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa. Jäljelle jää kaipaus ja ikävä. Joillakin suru on monen vuoden mittainen projekti toisella sen käsittelyssä menee hetki. 

Mietin yhdessä vaiheessa surenko huonosti? Koska surin ja itkin. Mutta pääsiin eteenpäin puskin itseäni koko ajan. Muut työnsivät eteenpäin. Kevät vaihtui kesään. Pimeys vaihtui alkavaan ja kasvavaan valoon. Hymyilin kesällä ja en pitänyt suruhuntua kasvoilla koko ajan. Vaikkakin se oli koko ajan rinnan alla. Se paino ja syyllisyys. Illalla kun meni yksin nukkumaan sen tunti eniten. Yksinäisyyden. Opettelin olemaan yksin. 

Totuin pikku hiljaa siihen yksinäisyyteen ja siihen että juttelin tyhjälle sohvan nurkalle tai tyhjälle apukuskin paikalle. En tiedä saako siihen edes tottua? Kuulostaa yksinäiseltä. Mutta uskon että Ville kuunteli. Alussa tietenkin kuljin pää painuneena alaspäin jopa Prismassa olo sai aikaan romahduksen. 

Kaipaan välillä yksinäisyyttä ja itseni kanssa olemista. Kaipaan sitä että kävelin hautausmaalla hiljaisuudessa ja rauhoituin. Sain lohtua ollessani siellä töissä vaikkakin koin ihmisten surun. Sain silti lohtua. Kuoleman vuosipäivä tuli jo koitti. Jännitin kamalasti latasin kamalasti tunnetta siitä että minun on pakko murtua tänään. Minun on pakko itkeä vuosi on kulunut. En itkenyt. Viestettelin yöllä Stadin kanssa ja sanoin että tahdon olla yksin. Aamulla heräsin kuin uudestaan syntyneenä olin elänyt sen vuoden kierron yksin kaiken kokien ensikertaa yksin. 

Sanotaan että se ensimmäinen vuosi on vaikein. Minusta nytten kun ensi vuonna tulee kaksi vuotta on ollut hankalampaa. Ekana vuonna hoidat asoita ja suojaudut. Toimit kuin robotti. Seilaat läpi ja suojelet itseäsi. Nytten kun kohta on mennyt kaksi vuotta ja muistelen mennyttä aikaa. Ensi kevät kaksi vuotta ilman toista puoliskoa. Mutta löysin uuden puoliskon. Vaikeinta on se että kun esiin putkahtelee tavaroita mitkä luulit laittaneesi pos. Takki tai koru. Valokuva saa kyyneleet silmille. Tuoksu tai hetki. Syksyn värit ja kuuma tee iltaisin. 

Ekana vuonna latasin paljon odotuksia ja menin läpi vuoden kierron. Kyyneleiltä ei vältytty eikä sohvan nurkassa olemiselta. Pelotti olla alussa kotona yksin. Mutta minä selvisin. Tuntuu että olen selvinnyt pahimmasta mitä ihminen voi kokea. Koko elämältä menee pohja ja opettelet kaiken uudestaan. Sanotaan että ne pahimmat asiat voi kääntää voimaksi. Voi kääntää toisinpäin? Itse opin itsestäni paljon kasvoin ihmisenä. Opin että pärjään osaan hoitaa niin tapetoinnin kuin huushollin pyörittämisen yksin. En olisi uskaltanut lähteä opiskelmaan. Yksi ovi meni kiinni ja toinen avautui.

Kaipaan vieläkin Villeä paljon. Välillä hymähdän muistolle.  Välillä vietän viikon nukkuessa kun masentaa. Minusta tämä toinen vuosi on ollut rankempi. On tullut uusia kysymyksiä? Saanko rakastaa uudelleen? Uskallanko rakastaa uudelleen? Pelko uudesta menetyksestä. Lupaus alttarilla rakkaudesta. Enhän minä koskaan Villestä eronnut. Kysymyksiä mitä pyörittelin pitkään päässä. Pelkoa ja inhoa jopa tunnetta siitä että petän. Tunne siitä kun suutelet toista ja toisen haamu seisoo vieressä.  Ei ollut mennyt edes vuotta kun tapasin Stadin. Hitaasti edeten ja hitaasti rohkaisujen avulla eteenpäin. Aukeni uusi ovi. Mikä oli erinlainen. Erinlainen ovi ja toisenlainen valo. Valo missä silti oli varjo mukana. Pahinta oli se kun iltaisin mietti sängyssä saanko ja voinko?

Mietin edelleen saanko ja voinko? Pohdin paljon. Mietin paljon. Sitä entä jos Stadi ja Ville seisoisivat viivalla kumman valitsisin? Tarvitseeko tätä edes miettiä oikeasti? Ei varmasti mutta en mahda omalla mielelle mitään. Mietin jos olisin Villen kanssa nyt en olisi tavannut Stadia. Saanko olla iloinen että tapasin? Saanko hymyillä iltaisin sylissä, nähdä ruskeat silmät ja tuntea suudelman. lämmön ja rakkauden ottaa vastaan sanat: Rakastan. Vastaisin: Minäkin mutta sanat tarttuvat kurkkuun. Hiukan vielä pelottaa ja seison varpailla. Vasta vähän aikaa on mennyt ja en ole vielä ihan varma. Vaikakkin sitä kovasti väittää että on päästänyt irti ei sitä ole. Ei sitä varmaan koskaan päästä täyin irti. Eikä minun tarvitse päästää. Se kulkee mukana minun särönä.

Pahinta on toisen epävarmuus siitä olenko tässä vai muualla? Oletko täällä oikeasti? Välitätkö? Vastaus on että: Välitän ja rakastan. Mutta sanat jäävät jonnekkin välillä. Tunnen että minussa on vielä lukko. Minussa hajosi jotakin. Annoin itseni täysin Villelle ja hän jätti minut yksin. Jätti ja petti. Luottamus ja yhteinen tulevaisuus. Jätti meidät yksin. Kait minä jollakin tasolla pelkään taas sitä. Kunhan aikaa menee varmasti lukkokin aukeaa ajan kanssa. 

Mutta ehkä tärkeimpänä kyllä minä rakastan vaikkakin olen täynnä säröjä ja lukkoja. Niissä menee vain hetki että saan ne auki ja säröt liimattua umpeen. Onneksi minulla on nyt vain se kultainen liima millä ne saa kiinni.