Minä ja reuma
Se oli se yksi kesä kun polvet alkoivat turpoilemaan ihmeellisesti. Ne oli vähän väliä täynnä nestettä jota poistettiin lääkärissä. Kädet jumittuivat aamuisin niin pahasti koukkuun että väänsin itkua kun yritin niitä suoristaa. Samalla ex-mieheni oli töissä ja minä olin kolmen lapsen kanssa kotona. Elvis oli vaipoissa ja yrtin itkua vääntäen linkata ja vääntää käsiä suoraksi. Sillon menin terveyskeskukseen ja he välyttivät ensi kerrran sanan REUMA. Reuma minulla? Eikös se ole kyyryselkä mummojen sairaus? En ollut ennen ajatellutkaan että reuma voisi tulla nuorelle ihmiselle.
Kun alettiin tehdä verikokeita etsien sitä positiivistä testiä reumalle se tuli vasta toisella kerralla. Se oli shokki mutta helpotus että saataiisin apua viimeinkin selititys miksi kroppa ei vaan toimi. Muistan sen kesän vieläkin. Vasen polvi oli vähän väliä täynnä nestettä ramppasin varmaan puoli vuotta lekurissa poistattamassa nestettä ja ottamassa kortisoni piikkejä. Samalla kävin ekan kerran reumapolilla juttelemassa reumalääkityksestä. Ensimmäinen shokki oli se että jouduin syömään lääkkeitä joka päivä! Minä terve ihminen. Vielä yhtenä päivänä sytostaattia! Olin aina ajatellut että sitä käytetään vain syövän hoidossa.
Ensimmäiset kerrat sytostaattien kanssa. Pieni määrä verrattuna suuriin syöpähoitohin mutta silti päivä meni pahanolon kourissa. Tukkaakin lähti päästä jonkun verran. Muistan kun olin suihkussa ja järkytyin kun hiuksia vain lähti. Parturinikin sanoi että tukkani on ohentunut huomattavasti. Seuraavaana aamuna olo olo kuin krapulaisella.
Silloin taisin hiukan jumittua reuman kanssa. Käyttää sitä hetken tekosyynä minulla on reuma! En minä voi koskee ja sattuu. Pari kertaa polvikin lähti yht äkkä alta. Kerran kesken karaoke biisin. Portsari luuli että olen liian humalassa yritin selittää että polvi petti taas. Ville talutti miut kotia. Jumitin ja voivottelin hetken itseäni. Sitten kerran osastolla näin vanhemman naisen mummon joka oli aivan jumissa kyyryssä sängyssä ja valitti että koskee. Kysyin hoitajilta: Miten voin estää tuon tulevaisuuden? Vastaus oli: Liikkumalla ja pitämällä itsestäsi huolta!
Samaan aikaan aloiteltiin biologista lääkitystä reumanhoitoon. Eli kerran kuukaudessa käyn osastolla tunnin mittaisessa tiputuksessa. Kerran kuukaudessa verikokeissa. Rupesin pohtimaan paljon reumaa samalla pohdin koko elämääni minun jumittamista. Päätin etten anna enää sairauden määritellä minua. Vaihdoin sytostaatin pistettävään vaihtoehtoon. Vihasin neuloja ja itseni pistämistä mutta se ei tuonut niin huonoa oloa. Aloin samalla liikkua. Laihdutin 20kg kolmessa kuukaudessa. Olin hyvin päättäväinen. Lähdin pois kotoa jumittamasta. Silloin meni niin sanotusti koko elämä uusiksi. Loppujen lopuksi biologisten lääkkeiden takia pystyin lopettamaan muut lääkeet. Se oli iso virstapylväs minulle.
Lähdin opiskelemaan kokiksi. Vaikka minulle sanottiin ettei kroppani kestäisi kovaa alaa. Se kesti hyvin. Valmistuin ja tein kokin hommia. Nyttemin reumaa ei edes huomaa se on mukana. Aina välillä vasenpolvi muistuttaa itsestään. Ranteet jumittaa välillä. Mutta muuten olen elämäni kunnossa. En käyty reumaa tekosyynä olla tekemättä mitään. En anna reuman määritellä minua. Se on osa minua joka kulkee mukana. Olen oppinut hyväksymään sen. Nykyisin sille osaa jo nauraa.
Reumaosastolla on aina kiva käydä mukavat tutut hoitajat joiden kanssa vaihtaa aina kuulumiset. Sitä istuu siellä pari tuntia ja lukee samalla lehtiä tai juttelee toisen tipassa istuvan kanssa. Loppujen lopuksi sitä voi olla onnellinen siitä että on vain reuma joka on lääkkeillä hyvin hallinassa. Asiat voisivat olla paljon huonommin.
Kun alettiin tehdä verikokeita etsien sitä positiivistä testiä reumalle se tuli vasta toisella kerralla. Se oli shokki mutta helpotus että saataiisin apua viimeinkin selititys miksi kroppa ei vaan toimi. Muistan sen kesän vieläkin. Vasen polvi oli vähän väliä täynnä nestettä ramppasin varmaan puoli vuotta lekurissa poistattamassa nestettä ja ottamassa kortisoni piikkejä. Samalla kävin ekan kerran reumapolilla juttelemassa reumalääkityksestä. Ensimmäinen shokki oli se että jouduin syömään lääkkeitä joka päivä! Minä terve ihminen. Vielä yhtenä päivänä sytostaattia! Olin aina ajatellut että sitä käytetään vain syövän hoidossa.
Ensimmäiset kerrat sytostaattien kanssa. Pieni määrä verrattuna suuriin syöpähoitohin mutta silti päivä meni pahanolon kourissa. Tukkaakin lähti päästä jonkun verran. Muistan kun olin suihkussa ja järkytyin kun hiuksia vain lähti. Parturinikin sanoi että tukkani on ohentunut huomattavasti. Seuraavaana aamuna olo olo kuin krapulaisella.
Silloin taisin hiukan jumittua reuman kanssa. Käyttää sitä hetken tekosyynä minulla on reuma! En minä voi koskee ja sattuu. Pari kertaa polvikin lähti yht äkkä alta. Kerran kesken karaoke biisin. Portsari luuli että olen liian humalassa yritin selittää että polvi petti taas. Ville talutti miut kotia. Jumitin ja voivottelin hetken itseäni. Sitten kerran osastolla näin vanhemman naisen mummon joka oli aivan jumissa kyyryssä sängyssä ja valitti että koskee. Kysyin hoitajilta: Miten voin estää tuon tulevaisuuden? Vastaus oli: Liikkumalla ja pitämällä itsestäsi huolta!
Samaan aikaan aloiteltiin biologista lääkitystä reumanhoitoon. Eli kerran kuukaudessa käyn osastolla tunnin mittaisessa tiputuksessa. Kerran kuukaudessa verikokeissa. Rupesin pohtimaan paljon reumaa samalla pohdin koko elämääni minun jumittamista. Päätin etten anna enää sairauden määritellä minua. Vaihdoin sytostaatin pistettävään vaihtoehtoon. Vihasin neuloja ja itseni pistämistä mutta se ei tuonut niin huonoa oloa. Aloin samalla liikkua. Laihdutin 20kg kolmessa kuukaudessa. Olin hyvin päättäväinen. Lähdin pois kotoa jumittamasta. Silloin meni niin sanotusti koko elämä uusiksi. Loppujen lopuksi biologisten lääkkeiden takia pystyin lopettamaan muut lääkeet. Se oli iso virstapylväs minulle.
Lähdin opiskelemaan kokiksi. Vaikka minulle sanottiin ettei kroppani kestäisi kovaa alaa. Se kesti hyvin. Valmistuin ja tein kokin hommia. Nyttemin reumaa ei edes huomaa se on mukana. Aina välillä vasenpolvi muistuttaa itsestään. Ranteet jumittaa välillä. Mutta muuten olen elämäni kunnossa. En käyty reumaa tekosyynä olla tekemättä mitään. En anna reuman määritellä minua. Se on osa minua joka kulkee mukana. Olen oppinut hyväksymään sen. Nykyisin sille osaa jo nauraa.
Reumaosastolla on aina kiva käydä mukavat tutut hoitajat joiden kanssa vaihtaa aina kuulumiset. Sitä istuu siellä pari tuntia ja lukee samalla lehtiä tai juttelee toisen tipassa istuvan kanssa. Loppujen lopuksi sitä voi olla onnellinen siitä että on vain reuma joka on lääkkeillä hyvin hallinassa. Asiat voisivat olla paljon huonommin.
Kommentit
Lähetä kommentti