Siivousnatsi
Olen aina ollut hyvin siisti ihminen. Inhonnut sitä jos pöydällä on muruja tai tiskipöydällä tiskiä. Siksi kait aina inhosin yllätysvieraita jos joku tuli kylään ja tiskipöytä pursusi astioita. Tuntui kodin siistys olis olltu naiseuteni tai vaimona olemisen mittana. Olin hyvin tarkka kaikesta oikea siivousnatsi voisi sanoa. Ainakin silloin kun olin kotona kotiäitinä siivosin paljon ja kaikelle oli oma paikkanssa. Välillä jopa tuntui että kaikki muut tekivät sen väärin vain minä tein sen oikein.
Mutta viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut armollisempi itselleni. Oppinut siihen että ei ne tiskit haittaa siellä pöydällä, ei ne murut haittaa tai ne tahrat lattialla. Meillä on neljä lasta ja elämää ja sen jälkiä saa olla. Säikähdin kait itseäni yhdessä vaiheessa kun Ville näytti minulle miltä hänen mielestään näytän kun natseilen siivoamisesta. Silloin kävin pitkän keskustelun itseni kanssa. Olen siivousnatsi? Onko todellakin naiseuteni tai vaimona olemisen mitta se että onko siisti koti?
Pikku hiljaa opettelin siihen ettei haittaa jos on sotkua. Hammasta purren suljin oven ja jätin murut pöydälle. Ai kamala kun ne murut ahdisti vielä leikkipuistossa mutta Ville taputti selkään: Jenni kyllä se siitä. Ja niin se menikin ohi päivä päivältä ja viikko viikolta opin siihen ettei oikeasti ne murut haittaa. Kun Villen masennus eteni ja väsyin itsekkin en edes huomannut enää välillä sotkua. Välillä taas sama natsi nosti päätään mutta yritin pitää sitä kurissa.
'
Nyttemin en edes jaksa välittää sotkusta. Välillä se ahdistaa ja välillä vituttaa. Mutta suurimmaksi osaksi ei, Sotkuahan se vain on sen saa raivattua pois. Miksi siivota jos ulkona on ihana ilma ja siellä voisi olla hauskempaa? Sotku ei kumminkaan liiku minnekkään. Olen oppinut ettei siisti koti ole minun naiseuteni tai vaimona olemisen jatke tai mitta. Siihen meni aikaa ja vaadittiin hermoja mutta opin siihen. Olen hyvin ylpeä itsestäni että kestän nyt sen että pöydän alla on muruja ja keittiönkaapeissa on tahroja.
Mutta viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut armollisempi itselleni. Oppinut siihen että ei ne tiskit haittaa siellä pöydällä, ei ne murut haittaa tai ne tahrat lattialla. Meillä on neljä lasta ja elämää ja sen jälkiä saa olla. Säikähdin kait itseäni yhdessä vaiheessa kun Ville näytti minulle miltä hänen mielestään näytän kun natseilen siivoamisesta. Silloin kävin pitkän keskustelun itseni kanssa. Olen siivousnatsi? Onko todellakin naiseuteni tai vaimona olemisen mitta se että onko siisti koti?
Pikku hiljaa opettelin siihen ettei haittaa jos on sotkua. Hammasta purren suljin oven ja jätin murut pöydälle. Ai kamala kun ne murut ahdisti vielä leikkipuistossa mutta Ville taputti selkään: Jenni kyllä se siitä. Ja niin se menikin ohi päivä päivältä ja viikko viikolta opin siihen ettei oikeasti ne murut haittaa. Kun Villen masennus eteni ja väsyin itsekkin en edes huomannut enää välillä sotkua. Välillä taas sama natsi nosti päätään mutta yritin pitää sitä kurissa.
Nyttemin en edes jaksa välittää sotkusta. Välillä se ahdistaa ja välillä vituttaa. Mutta suurimmaksi osaksi ei, Sotkuahan se vain on sen saa raivattua pois. Miksi siivota jos ulkona on ihana ilma ja siellä voisi olla hauskempaa? Sotku ei kumminkaan liiku minnekkään. Olen oppinut ettei siisti koti ole minun naiseuteni tai vaimona olemisen jatke tai mitta. Siihen meni aikaa ja vaadittiin hermoja mutta opin siihen. Olen hyvin ylpeä itsestäni että kestän nyt sen että pöydän alla on muruja ja keittiönkaapeissa on tahroja.
Kommentit
Lähetä kommentti