Tabuista puhuminen
Puhuin yksi päivä tässä Suomessa olevista tabuista päihdetyö tai mielenterveystyö. Samalla kuralla koko homma kuulemma. Nin suuria tabuja mistä vaijetaan ja niitä hävetään. Miksi hävetään? Miksi hävetään asioita mitkä ovat niin iso asia? Miksi piilotella jos niillä voi pelastaa jonkun toisen?
Kyllähän se alussa hävettää, sattuu ja tuntee kaiken tunteiden skaalan. Kaiken mitä voi olla. Shokki miksi ei tämä voi olla totta? Vihaa toista kohtaan miksi noin itsekäs teko? Myötätuntoa toista kohtaan? Surua ja itkua? Syyllisyys, Kysymys miksi? Olisinko voinut tehdä enemmän?
Vaikka edelleen välillä pompsahtaa kysymyksiä kuten miksi ja toivoo saavansa vastauksen on ymmärtänyt toisaalta ettei sitä koskaan ehkä saa. Paperinpalat mitkä tippuvat kirjahyllystä kertovat tunteesta että roikkuu vielä jotenkin kiinni. Tulen varmasti aina jollakin tasolla roikkumaan kiinni syyllisyydessä ja kysymyksessä miksi? Vaikka onkin antanut jollakin tasolla itselleen anteeksi ja lopettanut sen itsensä syyttämisen. Silti on se pieni ääni joka aina välillä muistuttaa omasta olostaan.
On vain todellisuus että en varmaan koskaan saa tietää miksi? Voin vain spekuloida ja keskustella ja olenkin sitä tehnyt paljon. Jopa kyllästymiseen asti. Miettiny miksi näin kävi? Miksi ja jos Ville olisi täällä mitä nyt olisi? Olisimmeko yhdessä? Olisiko Ville hakenut apua? Olisimmeko yhdessä hakeneet apua? Olisimmekko vähän ehjempiä? Kysymyksiä kysymyksiä.
Sitä oppii elämään niiden kysymyksien kanssa. Sen kanssa että saavutat jotakin ja ei ole lähellä ihmistä kenen kanssa jakaa sitä. Kaarlen iloa ja surua. Lapsen kasvamista ei ole isää jolle jakaa sitä. Sitä oppii olemaan sen puristuksen kanssa mikä on rinnassa. Oppii olemaan puolikas. Hyväksyy itsensä puolikaana. Hiukan hajalla. Olen miettinyt voisiko joku joskus täyttää minun aukkoani? Siihen varmasti tarvittaisiin toinen saman asian läpi käynyt ihminen. Mitä olen joidenkin kanssa jutellut monet eivät ymmärrä surua ja suremista. Olen jo jotenkin niin tottunut oleman puolikas. Onnellinen puolikas.
Voisi sano että ennen oli paljon ahneenpi halusi koko ajan lisää ja lisää. Suurempaa ja suurempaa. Ei oikeistaan koskaan ollut tyytyväinen. Voisi sanoa että nyttemin olen oppinut olemaan tyytyväinen. Tyytyväinen puolikas. Ennen aina kysyin Villen lupaa ja mielipidettä kaikkeen. Nykyisin en enää kysy joskus harvoin kun puhun Villelle yksinollessani. Kyselen kaikkea mitä mieltä olet tästä? Hassua mutta Ville varmasti kuuntelee. Joskus sitä tulee vielä se epätodellinen tunne ettei toinen ole kuollutkaan. Kello on kohta viisi Ville pääsee töistä. Sitten herää todellisuuteen ja tuntee sen möykyn rinnassa.
Sitten tulee aina se noin nuori leski ja yksin. Löydät toisen ja menet eteenpäin. Olet nuori ja elämä edessä. Mutta en minä tarvitse ketään tällä hetkellä. Enkä edes jaksaisi juosta kenenkään perässä. Kysytään mihin miehesi kuoli? Mietin aina mitä vastaan. Vastaan yleensä autokolarissa koska tottahan se on kolari. Kolari yhteentörmäys. Yleensä ihmiset lopettavat kyselyn siihen ja voivottelevat niin nuori ja kolari. Nyökkäilen ja otan vastaan selän taputukset ja osaan otot.
Tekisi mieli kertoa ihmisille poistaa tabua sen itsemurhan ympäriltä. Sitä ihannoidaan paljon. Jos ihminen haluaa kuolla se kuolee mitä sitä nyt auttamaan. Eihän kukaan terve tahdo kuolla. Ville oli muutakin kuin masennus ja se musta missä vellottiin. Silti kun sanotaan että merkki tilastossa mikä ei auta mitään joku toinen kokee saman. Miksi jonkun toisen pitäisi kokea sama? Miksi me ei voitaisi ruveta rikkomaan tabuja? Puhua niistä ääneen niinkuni asia on? Mitä sinulle kuuluu? Itseasiassa aika paskaa! Sanoa niinkun asia on todellisuudessa. Minulle kuuluu tällä hetkellä hyvää aina ei ole ollut niin viimeiseen puoleen vuoteen viimeinkin kuuluu hyvää. Puhutaan asoista niiden oikealla nimellä. Jos joku onkin masentunut ja tekee viimeisen teon. Ehkä pitäisi meittiä sitä mikä siihen tekoon ajoi eikä sitä tabua mikä on siinä teossa. Jos joku piikittää itseään kujalla. En usko että lopettaminen on helppoa kuka valitsee itselleen addiktin elämän? Meillä ei onneksi ollut mukana kuin masennus. Pitäisi siis katsoa sitä ihmistä tabun takana.
Nytkin facebookissa kiertää päivitys missä lukee että isä halusi tappaa koko perheen. Kamalinta on että ihmiset tuntevat vihaa isää kohtaan. Minä tunnen myötätuntoa perhettä kohtaan. Mitä on uupumus ja masennus. Olen helpottunut että perhe selvisi mutta en näe isää hirviönä vaan hyvin uupuneena ihmisenä. Eikä se tietenkään oikeuta mihinkään toisen tappamiseen mutta silti pitäisi aina nähdä se kääntöpuoli asiassa. Varmasti se isä tuntee kamalaa syyllisyyttä nytten. Kantaa sitä läpi elämän mukanaan. Traumat mitkä ovat lapsilla se on tarpeeksi kova rangaistus. Siihen ei enää muiden haukkuja tarvita mukaan.
Mutta kun aletaan puhua tabuista ei ikinä nähdä kääntöpuolta. Nähdään se tabu ja ollaan sille vihaisia. Siksi niistä pitäisi puhua ja tuoda ihmisten tietoon. Ettei haukuttaisi aina väärää puuta.
Kyllähän se alussa hävettää, sattuu ja tuntee kaiken tunteiden skaalan. Kaiken mitä voi olla. Shokki miksi ei tämä voi olla totta? Vihaa toista kohtaan miksi noin itsekäs teko? Myötätuntoa toista kohtaan? Surua ja itkua? Syyllisyys, Kysymys miksi? Olisinko voinut tehdä enemmän?
Vaikka edelleen välillä pompsahtaa kysymyksiä kuten miksi ja toivoo saavansa vastauksen on ymmärtänyt toisaalta ettei sitä koskaan ehkä saa. Paperinpalat mitkä tippuvat kirjahyllystä kertovat tunteesta että roikkuu vielä jotenkin kiinni. Tulen varmasti aina jollakin tasolla roikkumaan kiinni syyllisyydessä ja kysymyksessä miksi? Vaikka onkin antanut jollakin tasolla itselleen anteeksi ja lopettanut sen itsensä syyttämisen. Silti on se pieni ääni joka aina välillä muistuttaa omasta olostaan.
On vain todellisuus että en varmaan koskaan saa tietää miksi? Voin vain spekuloida ja keskustella ja olenkin sitä tehnyt paljon. Jopa kyllästymiseen asti. Miettiny miksi näin kävi? Miksi ja jos Ville olisi täällä mitä nyt olisi? Olisimmeko yhdessä? Olisiko Ville hakenut apua? Olisimmeko yhdessä hakeneet apua? Olisimmekko vähän ehjempiä? Kysymyksiä kysymyksiä.
Sitä oppii elämään niiden kysymyksien kanssa. Sen kanssa että saavutat jotakin ja ei ole lähellä ihmistä kenen kanssa jakaa sitä. Kaarlen iloa ja surua. Lapsen kasvamista ei ole isää jolle jakaa sitä. Sitä oppii olemaan sen puristuksen kanssa mikä on rinnassa. Oppii olemaan puolikas. Hyväksyy itsensä puolikaana. Hiukan hajalla. Olen miettinyt voisiko joku joskus täyttää minun aukkoani? Siihen varmasti tarvittaisiin toinen saman asian läpi käynyt ihminen. Mitä olen joidenkin kanssa jutellut monet eivät ymmärrä surua ja suremista. Olen jo jotenkin niin tottunut oleman puolikas. Onnellinen puolikas.
Voisi sano että ennen oli paljon ahneenpi halusi koko ajan lisää ja lisää. Suurempaa ja suurempaa. Ei oikeistaan koskaan ollut tyytyväinen. Voisi sanoa että nyttemin olen oppinut olemaan tyytyväinen. Tyytyväinen puolikas. Ennen aina kysyin Villen lupaa ja mielipidettä kaikkeen. Nykyisin en enää kysy joskus harvoin kun puhun Villelle yksinollessani. Kyselen kaikkea mitä mieltä olet tästä? Hassua mutta Ville varmasti kuuntelee. Joskus sitä tulee vielä se epätodellinen tunne ettei toinen ole kuollutkaan. Kello on kohta viisi Ville pääsee töistä. Sitten herää todellisuuteen ja tuntee sen möykyn rinnassa.
Sitten tulee aina se noin nuori leski ja yksin. Löydät toisen ja menet eteenpäin. Olet nuori ja elämä edessä. Mutta en minä tarvitse ketään tällä hetkellä. Enkä edes jaksaisi juosta kenenkään perässä. Kysytään mihin miehesi kuoli? Mietin aina mitä vastaan. Vastaan yleensä autokolarissa koska tottahan se on kolari. Kolari yhteentörmäys. Yleensä ihmiset lopettavat kyselyn siihen ja voivottelevat niin nuori ja kolari. Nyökkäilen ja otan vastaan selän taputukset ja osaan otot.
Tekisi mieli kertoa ihmisille poistaa tabua sen itsemurhan ympäriltä. Sitä ihannoidaan paljon. Jos ihminen haluaa kuolla se kuolee mitä sitä nyt auttamaan. Eihän kukaan terve tahdo kuolla. Ville oli muutakin kuin masennus ja se musta missä vellottiin. Silti kun sanotaan että merkki tilastossa mikä ei auta mitään joku toinen kokee saman. Miksi jonkun toisen pitäisi kokea sama? Miksi me ei voitaisi ruveta rikkomaan tabuja? Puhua niistä ääneen niinkuni asia on? Mitä sinulle kuuluu? Itseasiassa aika paskaa! Sanoa niinkun asia on todellisuudessa. Minulle kuuluu tällä hetkellä hyvää aina ei ole ollut niin viimeiseen puoleen vuoteen viimeinkin kuuluu hyvää. Puhutaan asoista niiden oikealla nimellä. Jos joku onkin masentunut ja tekee viimeisen teon. Ehkä pitäisi meittiä sitä mikä siihen tekoon ajoi eikä sitä tabua mikä on siinä teossa. Jos joku piikittää itseään kujalla. En usko että lopettaminen on helppoa kuka valitsee itselleen addiktin elämän? Meillä ei onneksi ollut mukana kuin masennus. Pitäisi siis katsoa sitä ihmistä tabun takana.
Nytkin facebookissa kiertää päivitys missä lukee että isä halusi tappaa koko perheen. Kamalinta on että ihmiset tuntevat vihaa isää kohtaan. Minä tunnen myötätuntoa perhettä kohtaan. Mitä on uupumus ja masennus. Olen helpottunut että perhe selvisi mutta en näe isää hirviönä vaan hyvin uupuneena ihmisenä. Eikä se tietenkään oikeuta mihinkään toisen tappamiseen mutta silti pitäisi aina nähdä se kääntöpuoli asiassa. Varmasti se isä tuntee kamalaa syyllisyyttä nytten. Kantaa sitä läpi elämän mukanaan. Traumat mitkä ovat lapsilla se on tarpeeksi kova rangaistus. Siihen ei enää muiden haukkuja tarvita mukaan.
Mutta kun aletaan puhua tabuista ei ikinä nähdä kääntöpuolta. Nähdään se tabu ja ollaan sille vihaisia. Siksi niistä pitäisi puhua ja tuoda ihmisten tietoon. Ettei haukuttaisi aina väärää puuta.
Kommentit
Lähetä kommentti