Avoimmuus , syyllisyys, tabut, tunteet ja minä
Olen kirjoittanut hyvin avoimesti täällä itsemurhasta ja masennuksesta mm. Tabuja päivityksissä. Jotka ovatkin olleet luetuinpia tekstejä täällä blogissa. Olen aiheuttanut paljon pahennusta sillä että olen kirjoittanut niin avoimesti asiasta. Mutta olen myöskin saanut kiitosta avoimuudesta. Itseäni kirjoittaminen on helpottanut kamalasti. Se on ollut osa minun surumatkaani käsitellä asioita.
Pahennusta olen aiheuttanut siksi koska vieläkin itsemurha on piiloteltava asia. Häpeä. Mielenterveys asioista ei vielä puhuta. Näin hyvän kuvan joka koski masennusta siinä oli syöpäpotilas jonka vieressä seisoi toinen joka sanoi: Parane nyt! Kuvasti sitä miten masentuneelle yleensä sanotaan ryhdistäydy nyt. Häpeällinen piiloteltava asia että toinen väsyy ja ei jaksa. Miehen pitäisi kumminkin käydä töissä ja samalla olla perheen pää. Sitten jos joku ei jaksakkaan kantaa hän häpeää. Tämän häpeän kanssa painittiin melkein vuosi ennenkuin rohkeus löytyi mennä lääkäriin ja sanoa että en voi hyvin. Se oli osan painolastin pudottamista mutta valitettavasti se tuli liian myöhään.
Avoimmuus on sekä hyvä että huono asia. Edelleen jos joku kysyy mihin miehesi kuoli vastaan kolarissa. En huutele ympäri kyliä asiasta mutta luulen että jokainen on tehnyt omat johtopäätöksensä. Juttelin yhden vanhan ystäväni kanssa eräässä konsertissa. Hän kysyi varovasti: Oliko se? Nyökkäsin hän sanoikin sitä ettei voinut siitä lehden arttikkelista erehtyä.
Itsemurhan jälkeinen syyllisyys olen puhunut siitäkin avoimesti ja surusta. Pahin kantamuksista on syyllisyys ja epätieto kysymys miksi? Muistan kun kolusin koko asunnon läpi. Tein sitä muuten vielä viikko sitten kun tajusin etten ollut katsonut yhden taulun takaa. Samalla käänsin jokaisen talon taulun ympäri. Tipahdin jonnekkin taas kunnes heräsin ja pudistelin päätä. Sama kun purin kirjahyllyä kun vaihdoimme lattian alakertaan kävin jokaisen kirjan läpi viestin varalta vielä uudestaan. Oli varmaan viides kerta eikä edelleen mitään. Syyllisyys silti tunteista pahin edelleen kun menen yläkertaan meidän entiseen makkariin näen itseni polvillani ikkunan edessä. Kyyryssä ja sikiö asennossa huutamassa ja itkemässä. Paljon tuskaa ja piinaa. Kuin stigma siinä kohdassa missä pyysin jumalalta minulle myös kuolemaa. Syyllisyyden taakka tuntui liian raskaalta. Nytten kun vuosi sen jälkeen seison ikkunan edessä en enää tunne syyllisyyttä. Haikeaa kaipausta. Edelleen pienet jäljet mukana syyllisyydestä. Kannan niitä aina mukana varmasti.
Ainakun naapurin punainen volvo ajaa ohi tunnen kylmän väreen selässäni. Voin kuvitella siihen rattiin fedorapäisen miehen. Välillä kevät auringon paistaessa kun istun auton kyydissä otsa painautuneena ikkunaan voin nähdä kadulla nahkatakkisen miehen. Voin nähdä Villlen edessäni kädet auki. Juoksisin tuttuun ja turvalliseen syleilyyn, tuttuun tuoksuun ja meidän unelmaan.
Nytten unelma minusta ja Villestä on syvällä minussa yhdessä lokerossa. Muistot ja rakkaus toisessa. Nytten avaan uutta lokeroa hitaasti ja varovasti. Teen tilaa uusille unelmille ja toiveille. Uudelle ihmiselle. Uusille mahdollisuuksille. Hitaasti raotan itseäni toiselle ja päästän ihon alle. Minun jääkerroksen alle joka alkaa sulamaan. Välillä aina jäätyen takasin mutta aina sulaen enemmän. Rakastan aina minun haamuani joka on kauempana joka päivä. En edes näe häntä enää takanani. Olen päästänytt hänet viimein irti. En enää iltaisin istu ikkunan edessä ja tuijota taivaalle itkien ja ikävöiden. Makaan sängyssä hymyillen puhelimessa. Uusien tähtien alla.
Pahennusta olen aiheuttanut siksi koska vieläkin itsemurha on piiloteltava asia. Häpeä. Mielenterveys asioista ei vielä puhuta. Näin hyvän kuvan joka koski masennusta siinä oli syöpäpotilas jonka vieressä seisoi toinen joka sanoi: Parane nyt! Kuvasti sitä miten masentuneelle yleensä sanotaan ryhdistäydy nyt. Häpeällinen piiloteltava asia että toinen väsyy ja ei jaksa. Miehen pitäisi kumminkin käydä töissä ja samalla olla perheen pää. Sitten jos joku ei jaksakkaan kantaa hän häpeää. Tämän häpeän kanssa painittiin melkein vuosi ennenkuin rohkeus löytyi mennä lääkäriin ja sanoa että en voi hyvin. Se oli osan painolastin pudottamista mutta valitettavasti se tuli liian myöhään.
Avoimmuus on sekä hyvä että huono asia. Edelleen jos joku kysyy mihin miehesi kuoli vastaan kolarissa. En huutele ympäri kyliä asiasta mutta luulen että jokainen on tehnyt omat johtopäätöksensä. Juttelin yhden vanhan ystäväni kanssa eräässä konsertissa. Hän kysyi varovasti: Oliko se? Nyökkäsin hän sanoikin sitä ettei voinut siitä lehden arttikkelista erehtyä.
Itsemurhan jälkeinen syyllisyys olen puhunut siitäkin avoimesti ja surusta. Pahin kantamuksista on syyllisyys ja epätieto kysymys miksi? Muistan kun kolusin koko asunnon läpi. Tein sitä muuten vielä viikko sitten kun tajusin etten ollut katsonut yhden taulun takaa. Samalla käänsin jokaisen talon taulun ympäri. Tipahdin jonnekkin taas kunnes heräsin ja pudistelin päätä. Sama kun purin kirjahyllyä kun vaihdoimme lattian alakertaan kävin jokaisen kirjan läpi viestin varalta vielä uudestaan. Oli varmaan viides kerta eikä edelleen mitään. Syyllisyys silti tunteista pahin edelleen kun menen yläkertaan meidän entiseen makkariin näen itseni polvillani ikkunan edessä. Kyyryssä ja sikiö asennossa huutamassa ja itkemässä. Paljon tuskaa ja piinaa. Kuin stigma siinä kohdassa missä pyysin jumalalta minulle myös kuolemaa. Syyllisyyden taakka tuntui liian raskaalta. Nytten kun vuosi sen jälkeen seison ikkunan edessä en enää tunne syyllisyyttä. Haikeaa kaipausta. Edelleen pienet jäljet mukana syyllisyydestä. Kannan niitä aina mukana varmasti.
Ainakun naapurin punainen volvo ajaa ohi tunnen kylmän väreen selässäni. Voin kuvitella siihen rattiin fedorapäisen miehen. Välillä kevät auringon paistaessa kun istun auton kyydissä otsa painautuneena ikkunaan voin nähdä kadulla nahkatakkisen miehen. Voin nähdä Villlen edessäni kädet auki. Juoksisin tuttuun ja turvalliseen syleilyyn, tuttuun tuoksuun ja meidän unelmaan.
Nytten unelma minusta ja Villestä on syvällä minussa yhdessä lokerossa. Muistot ja rakkaus toisessa. Nytten avaan uutta lokeroa hitaasti ja varovasti. Teen tilaa uusille unelmille ja toiveille. Uudelle ihmiselle. Uusille mahdollisuuksille. Hitaasti raotan itseäni toiselle ja päästän ihon alle. Minun jääkerroksen alle joka alkaa sulamaan. Välillä aina jäätyen takasin mutta aina sulaen enemmän. Rakastan aina minun haamuani joka on kauempana joka päivä. En edes näe häntä enää takanani. Olen päästänytt hänet viimein irti. En enää iltaisin istu ikkunan edessä ja tuijota taivaalle itkien ja ikävöiden. Makaan sängyssä hymyillen puhelimessa. Uusien tähtien alla.
Kommentit
Lähetä kommentti