Väimatka Joensuu-Helsinki-Joensuu

Ajattelin aina että olen pitkään yksin Villen kuoleman jälkeen. Aloinkin jo tottua siihen yksin oloon. Kunnes yht äkkiä puun takaa tulikin Herra Stadi. En myöskään koskaan osannut kuvitella että olisin yhdessä ihmisen kanssa joka asuu muualla kuin Joensuussa. Tässä tapauksessa Joensuu- Helsinki väli. Yli 400km junassa menee se 4h ja jos ajaa itse n. 5h. Pitkä väli jos tahtoo nähdä toisen. Voisi kai sano että olen kaukosuhteessa? Voiko sellainen olla onnellinen? Siihenhän tarvitaan paljon luottamusta.

Meidänkin suhde on vasta tuore ollaan vasta alussa. Näkisimme varmaan enemmän jos välimatka ei olisi niin suuri. Välimatka tuo omat haasteensa suhteen alkuun. Onneksi me olemme alusta asti pystyneet puhumaan kaikesta. Puhuimme monta monta tuntia puhelimessa alussa vaikka emme olleet nähneet. Puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Olemme molemmat itsenäisiä ja sitä osaa työntää epävarmuden tunteen taka-alalle. Vaikka alussa hannasinkin paljon vastaan välimatka, ikä ja Ville. Mutta onneksi Herra Stadi ei liikkunut pois vaikka työnsinkin. 

Mutta sitä kun ei näe niin usein ei myöskään näe niitä toisen huonopuolia. Ainakun nähdään ollaan iloisia kun nähdään ei päästä elämään yhdessä niin sanotusti arkea. Vaikkakin meidän alku on ollut aikamoista. Olemme nähneet kolme kertaa. Ekalla kerralla lasten osastolla, toisella kerralla Herra Stadin lapset olivat oksennustaudissa ja viime kerralla Herra Stadi oksensi. Olemme kokeneet hyvin tavallista elämää heti alusta emme ole saaneet niin sanottuja ruusun punaisien lasien läpi katsottavia hetkiä. Onneksi uskallamme molemmat puhua tunteista ja siitä miltä tuntuu. Onko ikävä? Mitä ollaan? Mitä merkitsen sinulle? Mutta tietenkin se luo toisesta epäreallistista kuvaa minkälainen toinen on koska ei saa sitä normiarkea. Näkee vaan sen hetken toista silloin yrittää olla parhaillaan ettei ne pienet hetket milloin näkee mene mönkään. 

Ikävä. Toista on ikävä iltaisin kun tulee töistä ja tahtoisi istua sohvalle toisen viereen. Onhan olemassa whatsup ja videopuhelut mutta se ei ole sama asia kuin se että ihminen on fyysisesti läsnä. Muutenkin kun tulet illalla kotia ja kysellään kuulumiset. Soitellaanko? Välillä ei aina jaksa koska on niin väsynyt. Se vaatii joustavuutta puolin ja toisin. Luottamusta. Aikataulujen sumplimista jos nähdään nyt nin sit nähdään taas silloin. Saattaa tulla monta viikkoa väliä. Sitä elää sellaisen pienen ikävän kanssa. Välillä sitä saattaa vaan vaihtaa kuulumiset illalla. Mitä kuuluu? Miten päivä meni? Kiva juttu öitä kulta huomiseen. 

Mutta hyviä puolia on sekin että opimme olemaan yksiköitä. Emme tule riippuvaiseksi toisistamme. Ikävä toista kohtaan on hyvä asia. Ei pidä toista itsestään selvyytenä. Jälleen näkemin on aina mukavaa mutta on raastavaa sanoa hei hei. Tuntuu että sitoutuu eri tavalla toiseen kun välimatkaa on paljon. On aina myöskin mukavaa lähteä sinne 400km päähän. Pääsee hetkeksi pois aina koti stressistä. Ihankuin kävisi minilomalla aina. Oppii luottamaan toiseen eritavalla.

Haasteita tulee olemaan tulevaisuudessa. Muutanko joskus Helsinkiin? Vai jatkammeko kaukosuhteessa? Onneksi se ei ole tämän hetken kysymys. Mutta tulevaisuutta ajattelen. Mitä siitäkin tulisi jos muuttaisi saman katon alle kaukosuhteesta? Periaatteessa ei ole tottunut toiseen siinä arjessa. Silloin huomaakin ettei se toinen ollutkaan niin ihana kun arki iskee kasvoille. Onneksi se ei ole tämän hetken kysymys mutta sitä pohtii.. Olisinko valmis muutamaan pois Joensuusta? 

Yhteenvetona voisi sanoa että kaukosuhteessa on plussat ja miinukset. Tällä hetkellä on hyvä näin ja se toimii. Hassuinta hommassa on varmaankin se että tapasimme päivänä milloin Ville olisi täyttänyt 30-vuotta. Minun ei edes pitänyt vastata hänen viestiin. Latoin koneen kiinni mutta tuli tunne että pitää vastata. Vastasin ja aloimme puhumaan. Puhuttiin aamuun asti. Onneksi vastasin. Tuntuu että joku puuttui peliin että meidän oli tarkoitus kohdata. Hetkellisesti vai pitempään sen näkee sitten ajan kanssa.