Leskeys. Kuollut ihminen vastaan elävä ihminen

Onko leskeys osa minua? Tottunut aina sanomaan mieheni on kuollut ja olen yksin. Tullut tavallaan osaksi minua. Pieni pala identiteettiä. Leskeyden alle on välillä hyvin helppo piiloutua ja tuudittautua. Vihaan sanaa leski. Mutta rakastan myöskin. Onhan se tavallaan osa minun ja Villen historiaa. Ville oli täällä ja lähti. Sinkku kuullostaisi paljon kylmemmältä ihankuin toista ei olisi ollutkaan.

On helppoa kaivata ja rakastaa minun kummitusta. Haavetta meistä ja tulevaisuudesta. Mitä meillä olisi voinut olla? Piti vanhoina mennä parkkipaikalle heittelemään kolikoita ja huutaa:" Vapaa pysäköinti!". Piti istua terassilla ja katsoa lastenlasten kasvavan. Ville sanoi aina että hän polttasi piippua ja minä voisin kerätä lasten kanssa omenoita pihapuusta ja keittää hilloa. Kertoa syreenipuskan keijuista ja viedä simpukoita sinne. Tutkia muurahaispesää kuusen alla ja kertoa maahisista mitkä siellä asuvat. Kaunis haave me istumassa terassilla käsi kädessä katsomassa auringonlaskua. 

Jotenkin kaikki nousee pintaan kun vuosi lähestyy. Tuntuu että on päästänyt jo irti että Ville pääsisi jatkamaan matkaansa missä hän onkaan. Mutta sitten taas heittää köyden ja vetää takasi päin lähemmäksi. Sellaista soutaamista ja huopaamista. Helsingissä Ville ei ollut olenkaan lähellä ei käynyt edes mielessä. Nytten istun koti sohvalla ja mietin vuosi. Hiihtoloma ja viimeinen sunnuntaina Ville kuoli. Tuijotan varmaan kelloa sunnuntaina vaikka kuolinpäivä on 13.3. Mutta viime vuonna se oli sunnuntai hiihtolomalla. Suunniteltiin reissua lapsimessuille. Ville tuli töistä ja söi pöydän ääressä lasagnea ja samalla jutusteli Kaarlelle. Hänellä oli vihreä huppari ja harmaat farkut jalassa. Ei laseja päässä ja parta letillä. Hassua miten sitä muistaa pieniä yksityiskohtia toisesta. Niin sanotusti mitättömiä asioita kuten paidanväri. Mutta en muista mitä Villellä oli päällä sunnuntaina. Olen miettinyt pääni puhki ja en vaan muista. Musta takki ja se lohikäärme pipo. Mitä muuta? 

Ville on jo niin kaukana etten tunne enää hänen kosketusta iholla. En muista tuoksua ja läheisyyttä. Ääntä välillä kuuntelen videoista mitä meillä on koneella. Nostin muistolaatikon esiin ja katselin tavaroita. Luvin ruuminavausraporttia ja itkin. Sivelin kelloa ja haistoin hiukan hajuveden tuoksua. Minulla roikkuu vielä yksi Villen takki naulakossa heitin sen niskaan ja hiippailin ympäriinsä Villen takki päällä. Hautauduin tuoksuun ja muistoon. Mutta tuoksu on katoamassa takki ei enää tuoksu kovin Vilelltä eikä Villen tuoksua enää huomaa täällä kotona. Alussa sen tuoksun haistoi tuli aina pilvenä päälle mihin jäi seisomaan ja nuuskimaan ilmaa. Pää vaan ei vieläkään ole sanonut itseään pois itsemurhaviestistä vieläkin kääntelen tauluja ja mietin voisiko olla? Seison portaiden alla olevassa komerossa ja mietin uusi kolo voisiko olla? En varmaan koskaan lopeta sen viestin etsimistä tai sitten lopetan. En varmaan koskaan pysty seisomaan siellä komerossa ilman että nielasen pari kertaa. Se oli Villen komero mikä oli täynnä Villen tavaroita. Villen valtakunta portaiden alapuolella. Naurettiin että sehän on kuin Harry Potterissa. Vielä pari jakkaraa sinne, radio ja minijääkaappi. Pieni kotibaari ystäville. Narusta vedettävä lamppu. 

Sitten kun edessä seisoo aivan uusi ihminen omana itsenään. Itse peräännyt koko ajan vaikka toinen tulee kohti. Piilouduin mustan harson alle. En tiedä voinko? Koska Ville on vielä kumminkin lähellä. Oletko sinä vaihe jonka kanssa kuljen hetkeen aikaa? Näytät että elämän on jatkuttava ja mentävä eteenpäin? Mitä muut ajattelevat sinusta? Vähän niinkuin kokeilu pystynkö? Tuudittaudun sanan leski alle. Enhän minä voi miksi voisin? Minun pitää surra ja olla yksin. Surra siihen asti kun vuosi tulee täyteen. Nopeasti uusi ihminen liian nopeasti? Olenko huono leski jos nyt menen eteenpäin? Voiko olla huono leski? Mikä on hyvän ja huonon lesken määritelmä? Sekö että käyn haudalla ja itken kuljen yksin mustissa pää painuksissa?  Pystynkä rakentamaan uutta vanhan ja tuhoutuneen tilalle? Jaksanko edes? Onko minusta siihen?

Toinen on vahva kuin kallio ei liiku mihinkään vaikka miten työnnän pois. On vain paikallaan. Vaikka yritän iskeä kohti. Helpompaa on työntää toinen pois ja odottaa että hän sanoo:" Tämä oli sitten tässä". Sitä odottaa niitä sanoja. Voisin taas piiloutua yksinäisyyteen leski sanan alle. Mutta toinen puoli minussa odottaa. Odottaa viestiä, odottaa toisen äänen kuulumista ja hassuja whatsuppi videoita oodia kinkusta. Muistaa sen kosketuksen ja tuoksun. Sodin kahden puolen kanssa pitkään.

Kulkee kahden ihmisen kanssa käsi kädessä. Huomaa että päästää toisesta kädestä irti. Toinen jää taakse ja katoaa. Voisin kuvitella Villen hymyilevän ja vilkuttavan nytten hetkeksi aikaa hyvästi. Tavataan taas kun on minun aika mennä. Nukutaan sitten joskus ikiunta vierekkäin. Sirpaleet ei katoa koskaan nään Villen Kaarlessa joka päivä. Eleissä, ilmeissä ja jopa kävely tyylissä. Se sattuu ja kovasti puristaa rintaa. Huomaa kyyneleen. Huomaan kyyneleen nyttenkin kun kirjoitan Villestä. Olen päästänyt jo niin monta kertaa irti ja vetänyt takasin. Joko nyt olisi aika päästää kokonaan irti? Vuoden etappi. Olen valmis tulemaan pois täältä harson alta. Lopettaa stressaamisen ja negatiivisen ajattelun. Olen pitkästä aikaa onnellinen taas. On ihana kun on toinen arkea piristämässä. Ollaan vasta alussa eikä ole kiire mihinkään. Kuljen nyt siihen suuntaan ehkä polkumme eroavat vielä tai sitten ei? Vihdoin kuitenkin annan itseni kulkea sitä kohti enkä pelkää enää.