Olen itse pahin viholliseni
Vuosipäivä meni. En edes käynyt haudalla. Latasin paljon negatiivistä tunnetta yhteen päivään. Odotuksia surusta ja itkusta. Sumussa ja koomassa olemisesta. Tuntui että minun on pakko olla surullinen hain itse itselleni pahaa oloa. Tunsin pahan olon silloin sunnuntaina illalla ennenkuin menin nukkumaan itkin. Itkin hiljaa tyynyä puristaen ja valokuvaa toisessa kädessä rypistäen. Kaarle nukkua tuhisi vieressä ja minä itkin pimeässä.
Maanantai aamuna heräsin tunsin sen vatsan pohjassa vuosi. Kampesin töihin. Onneksi omaan mahtavat työkaverit. Päivä meni autossa istuen ja nauraen. Kun kello lähestyi kuolinaikaa istuin autossa nauramassa ja matkalla kahville maisemia samalla katsellen.
Ajoimme siitä rampista ohi missä kolari tapahtui. Tuijotin pitkään hiljaa sitä kohtaa. Tänäänkin kun ajettiin siitä ohi tuijotin sitä kohtaa. Siinä kohdassa on stigma näin sen kolarin välähdyksenä verkkokalvoilla. Kuinka siinä youtube videossa nostetaan Villen autoa. Kuinka lytyssä se keula oli ja rekka ojassa juuri tuossa kohdassa. Luulen että nään sen vielä pitkään. Olen nytten kolme kertaa mennyt kohdasta ohi missä Ville kuoli. Kolme kertaa. Voisi sanoa että pelkään sitä kohtaa. Vastaan tulee rekka siä tuijottaa keulaa ja valoja miettii tässä se tapahtui. Miten Ville pystyi siihen? Ekalla kerralla ajoin siitä ohi Herra Stadin kyydissä ja nyt kaksi kertaa työkaverin kyydissä. En varmaan itse aja sieltä vieläkään.
Hassuinta oli se että tunsin syyllisyyttä. Tunsin syyllisyyttä siitä olenko huono leski koska en itkenyt? Olenko huono leski koska en vienyt kynttilää haudalle? Ystäviä kävi kylässä ja emme oikeastaan puhuneet Villestä. Yöllä meni myöhään Herra Stadin kanssa. Piti pitää hiljaisuutta hänen kanssaan kuinka kävikään? Kamala syyllisyys rinnassa aviomieheni kuolinpäivä olin onnellinen en surullinen ja viestittelen vieraan miehen kanssa.
Tänään heräsin aamulla vapautuneena. Voisi sanoa että elin sen vuoden. Selvisin vuodesta. Hassua mutta tuntuu että ympyrä sulkeutuu. Tuntuu kuin kivi olisi tippunut sydämmeltä ja olisin heittänyt painon pois hartoilta. Tuntuu vapaammalta. Olo on kevyt, stressitön ja vapaa. Vapaa surusta. Ikävää kannan mukana aina mutta vapaa surusta. Mittaan kait jollakin tavalla suremisessa sitä että sitä pitää tehdä vuoden ajan. Koska ennen leski suri vuoden. Minäkin surin vuoden. Nytten voin polttaa sen mustan harson miun ympäriltä tulla pois sen alta. Olla vapaa kahleista. Tuntuu kuin olisin samalla avannut syyllisyyden lukon jostakin. Voisi sanoa että yö oli puhdistava. Kun makasin kolmen aikaan sängyssä ja katsoin ulos. Tuntui kun olisin syntynyt uudestaan omassa sängyssä. Kuoritunut mustasta peitteestä. Noussut pintaan ja nään taas auringon. Nään timantteja kevät hangessa. Nään Villen ja hymyilen jatkan matkaa.
Oikeasti onnellinen minä on tullut takaisin. Tänään tulin kotiin ja hymyilin. Eilen tulin kotiin ja romahdin alas. Töissä nauroin ja oikeasti keskityin siihen mitä tein. Viimein voin antaa itseni pala palalta uudelle ihmiselle etten tunne syyllisyyttä. Välillä tunsin morkkista petinkö Villeä? Henkistä krapulaa ja pahaa oloa. Enää en tunne sitä. Vapaus. Ville on yksi särö miun sielussa muiden säröjen kanssa mutta niiden säröjen kanssa osaan elää viimein onnellisena.
Maanantai aamuna heräsin tunsin sen vatsan pohjassa vuosi. Kampesin töihin. Onneksi omaan mahtavat työkaverit. Päivä meni autossa istuen ja nauraen. Kun kello lähestyi kuolinaikaa istuin autossa nauramassa ja matkalla kahville maisemia samalla katsellen.
Ajoimme siitä rampista ohi missä kolari tapahtui. Tuijotin pitkään hiljaa sitä kohtaa. Tänäänkin kun ajettiin siitä ohi tuijotin sitä kohtaa. Siinä kohdassa on stigma näin sen kolarin välähdyksenä verkkokalvoilla. Kuinka siinä youtube videossa nostetaan Villen autoa. Kuinka lytyssä se keula oli ja rekka ojassa juuri tuossa kohdassa. Luulen että nään sen vielä pitkään. Olen nytten kolme kertaa mennyt kohdasta ohi missä Ville kuoli. Kolme kertaa. Voisi sanoa että pelkään sitä kohtaa. Vastaan tulee rekka siä tuijottaa keulaa ja valoja miettii tässä se tapahtui. Miten Ville pystyi siihen? Ekalla kerralla ajoin siitä ohi Herra Stadin kyydissä ja nyt kaksi kertaa työkaverin kyydissä. En varmaan itse aja sieltä vieläkään.
Hassuinta oli se että tunsin syyllisyyttä. Tunsin syyllisyyttä siitä olenko huono leski koska en itkenyt? Olenko huono leski koska en vienyt kynttilää haudalle? Ystäviä kävi kylässä ja emme oikeastaan puhuneet Villestä. Yöllä meni myöhään Herra Stadin kanssa. Piti pitää hiljaisuutta hänen kanssaan kuinka kävikään? Kamala syyllisyys rinnassa aviomieheni kuolinpäivä olin onnellinen en surullinen ja viestittelen vieraan miehen kanssa.
Tänään heräsin aamulla vapautuneena. Voisi sanoa että elin sen vuoden. Selvisin vuodesta. Hassua mutta tuntuu että ympyrä sulkeutuu. Tuntuu kuin kivi olisi tippunut sydämmeltä ja olisin heittänyt painon pois hartoilta. Tuntuu vapaammalta. Olo on kevyt, stressitön ja vapaa. Vapaa surusta. Ikävää kannan mukana aina mutta vapaa surusta. Mittaan kait jollakin tavalla suremisessa sitä että sitä pitää tehdä vuoden ajan. Koska ennen leski suri vuoden. Minäkin surin vuoden. Nytten voin polttaa sen mustan harson miun ympäriltä tulla pois sen alta. Olla vapaa kahleista. Tuntuu kuin olisin samalla avannut syyllisyyden lukon jostakin. Voisi sanoa että yö oli puhdistava. Kun makasin kolmen aikaan sängyssä ja katsoin ulos. Tuntui kun olisin syntynyt uudestaan omassa sängyssä. Kuoritunut mustasta peitteestä. Noussut pintaan ja nään taas auringon. Nään timantteja kevät hangessa. Nään Villen ja hymyilen jatkan matkaa.
Oikeasti onnellinen minä on tullut takaisin. Tänään tulin kotiin ja hymyilin. Eilen tulin kotiin ja romahdin alas. Töissä nauroin ja oikeasti keskityin siihen mitä tein. Viimein voin antaa itseni pala palalta uudelle ihmiselle etten tunne syyllisyyttä. Välillä tunsin morkkista petinkö Villeä? Henkistä krapulaa ja pahaa oloa. Enää en tunne sitä. Vapaus. Ville on yksi särö miun sielussa muiden säröjen kanssa mutta niiden säröjen kanssa osaan elää viimein onnellisena.
Kommentit
Lähetä kommentti