Eteenpäin

Minulla on ollut hirveän hankalaa viime aikoina. Ihankuin tajuaisin viimeinkin ettei Villeä enää ole. Tajuan että Ville on kuollut. Ei tule enää kotiin, en kuule enää hänen naurua, en voi koskettaa enää häntä, en voi haistaa enää häntä ja en voi tuntua hänen ihoa minun ihoa vasten. Ei tule vaikka miten odottaisin tai sydän hyppäisi jokaisella oven avauksella. Kuulisin tutut sanat ja saisin pusun poskelle. Ei Ville ei enää tule kotiin.

Näinkin unen siitä irtipäästämisestä:

Olin huoneessa mikä oli täynnä penkkejä ja jokaisella penkillä istui henkilö. Katselin penkeillä istuvia ihmisiä ja minun piti jostakin syystä hyvästellä heidät. Ainakun hyvästelin jonkun oli se sitten vanha tai nuori hän hymyili, katosi ja tuolille ilmestyi valkoinen höyhen. Kävin läpi jokaisen huoneessa olevan henkilön kunnes jäljellä oli tyhjä huone täynnä penkkejä. Minun eteen tuotiin pöytä missä oli vanhanaikainen lankapuhelin. Nuori mies jolla oli pitkä ruskea tukka ja hän oli pukeutunut valkoiseen kaapuun sanoi minulle: "Nyt soita Villelle että hän hakee sinut kotiin". Olin jo nostamassa puhelinta kunnes sanoin:" En voi soittaa Villelle koska Ville on kuollut!". Puhelin katosi ja eteeni ilmestyi ovi. Mies hymyili minulle ja sanoi:"Hienoa Jenni nyt olet hymyillen jättänyt taaksesi menneisyyden, tajunnut nykyhetken ja olet valmis tulevaan." Ville seisoi oven vieressä ja kumarsi minulle otti hatun pois päästä fedoran minkä pistin hänelle arkkuun mukaan. Niiassin Villelle ja hän suuteli minun kättäni hymyili ja ohjasi minut kohti ovea. Kävelin oveen joka oli täynnä kirkasta valoa ja heräsin siihen kun kello soi. 

Oliko uni merkki siitä että olen viimeinkin mennossa eteenpäin? Kolme kuukautta vei minulta tajuta ettei Ville tule enää kotiin. Vaikka varmasti sydän pyörähtää jokaisella oven avauksella aina. Ville on miun luona erilailla kuin ennen. Viime päivät menikin vain itkiessä ja itken varmasti vielä monta päivää tulevaisuudessa. Mutta jostakin syystä tuntuu että olen oikealla polulla.