Inhottaa
Inhottaa: "Voi ei apua! Miun mies on työmatkalla viikon tai kaks! Miten mie selviin yhden lapsen kanssa? Pitäs mennä kauppaan, postiin ja en voi mennä salille. Jos tulee flunssakin?"
Suututtaa ja raivostuttaa. Oispa miunki ongelmat noin pieniä. En oo kyllä ikinä ymmärtänyt tätä apua miun mies on töissä miten mie selviin!?! Miun oli kyllä pakko käydä kommentoimassa että:" Hei kuulees..! Täällä on 4 lasta, reuma, migreeni ja olen leski. Mieki selviin enkä nillitä." Siitä voinko mennä salille! ARGH! En ehkä tuolla sävyllä. Ystävällisemällä tavalla.
Anteeksi pakko avautuminen. Ehkä olen kateellinen kun muilla on noin pieniä huolia. Tai no ei minulla varsinaisesti ole huolia tällä hetkellä. Suuttumuksen aiheita lähinnä. Liittyen isompien isään. Huoli omista lapsista nyt on aina mutta. Sellaisia huolia ja murheita. Olen aika tyhjä. Ei oikein tunnu miltään. Naurattaa joo. Jännittää kyllä. Mutta sisältä loppujen lopuksi tyhjä. Kateellinen kyllä olen. Olen kateellinen kun naapurin pariskunta kuhertelee ovella. Tai kun naapurin perhe grillaa pihalla. Mie katson takapihaa nurmikko pitäs leikata ja grilli on tuossa. Joten yksinäinen ja surullinen kyllä. Paljon tunteita pinnalla mutta pinnan alla tyhjä.
Se todellisuus ilman toista on vaan niin julma. Kun viimeinkin tajuaa että kyllä siellä kappelissa arkussa valkeissa liinoissa oli Ville. Vaikka mieli temppuilee entä jos ei? Järki sanoo kyllä. Sekaisin ehkä? Arki ilman toista. Opettelen kärsivällisyyttä lasten kanssa koska yritän samalla etsiä itseäni. Olen hiukan hukassa. Kuka olen? Olenko sama ihminen kuin ennen? En ole. Mutta näytän samalta siis kuka olen? Etsin arkeamme uutta rytmiämme. Etsin pinnan alla velovaan tyhjyyteen jotakin millä täyttää sitä.
Tänään se tapahtui postimies toi kauan odottamani poliisiraportit. Raportit ja kuolintodistuksen. Ruuminavauspöytäkirja. Rankaa tekstiä lukea. Luen niitä nyt varmasti tämän illan, huomisen illan ehkä viikon tai kaksi. Itken tai en. Edelleen tyhjyys. Käsittelen asiaa. Ville on oikeasti poissa. Olen yksin. Kuka minä olen? Mitä minä haluan?
Ihankuin Ville olisi kaukainen haave tai uni minun elämässäni mitä yritän tavoittaa mitä en voi saada. Unelma mikä ei toteudu. Särkynyt unelma? Ville oli ei ollut. Oli se mutta ei ole enää. Miksi ei ole enää? Miksi joillekin ihmisille jaetaan nämä kortit? Miksi toinen saa elää ja toinen kuolla?
Mietteitä syviä. Pohdin ja mietin. Käsittelen asiaa. Kysymyksiä paljon kysymyksiä.
Suututtaa ja raivostuttaa. Oispa miunki ongelmat noin pieniä. En oo kyllä ikinä ymmärtänyt tätä apua miun mies on töissä miten mie selviin!?! Miun oli kyllä pakko käydä kommentoimassa että:" Hei kuulees..! Täällä on 4 lasta, reuma, migreeni ja olen leski. Mieki selviin enkä nillitä." Siitä voinko mennä salille! ARGH! En ehkä tuolla sävyllä. Ystävällisemällä tavalla.
Anteeksi pakko avautuminen. Ehkä olen kateellinen kun muilla on noin pieniä huolia. Tai no ei minulla varsinaisesti ole huolia tällä hetkellä. Suuttumuksen aiheita lähinnä. Liittyen isompien isään. Huoli omista lapsista nyt on aina mutta. Sellaisia huolia ja murheita. Olen aika tyhjä. Ei oikein tunnu miltään. Naurattaa joo. Jännittää kyllä. Mutta sisältä loppujen lopuksi tyhjä. Kateellinen kyllä olen. Olen kateellinen kun naapurin pariskunta kuhertelee ovella. Tai kun naapurin perhe grillaa pihalla. Mie katson takapihaa nurmikko pitäs leikata ja grilli on tuossa. Joten yksinäinen ja surullinen kyllä. Paljon tunteita pinnalla mutta pinnan alla tyhjä.
Se todellisuus ilman toista on vaan niin julma. Kun viimeinkin tajuaa että kyllä siellä kappelissa arkussa valkeissa liinoissa oli Ville. Vaikka mieli temppuilee entä jos ei? Järki sanoo kyllä. Sekaisin ehkä? Arki ilman toista. Opettelen kärsivällisyyttä lasten kanssa koska yritän samalla etsiä itseäni. Olen hiukan hukassa. Kuka olen? Olenko sama ihminen kuin ennen? En ole. Mutta näytän samalta siis kuka olen? Etsin arkeamme uutta rytmiämme. Etsin pinnan alla velovaan tyhjyyteen jotakin millä täyttää sitä.
Tänään se tapahtui postimies toi kauan odottamani poliisiraportit. Raportit ja kuolintodistuksen. Ruuminavauspöytäkirja. Rankaa tekstiä lukea. Luen niitä nyt varmasti tämän illan, huomisen illan ehkä viikon tai kaksi. Itken tai en. Edelleen tyhjyys. Käsittelen asiaa. Ville on oikeasti poissa. Olen yksin. Kuka minä olen? Mitä minä haluan?
Ihankuin Ville olisi kaukainen haave tai uni minun elämässäni mitä yritän tavoittaa mitä en voi saada. Unelma mikä ei toteudu. Särkynyt unelma? Ville oli ei ollut. Oli se mutta ei ole enää. Miksi ei ole enää? Miksi joillekin ihmisille jaetaan nämä kortit? Miksi toinen saa elää ja toinen kuolla?
Mietteitä syviä. Pohdin ja mietin. Käsittelen asiaa. Kysymyksiä paljon kysymyksiä.
Kommentit
Lähetä kommentti