Minun surumatkani
Surumatkani alkoi jo silloin kun Ville alkoi hiipumaan. Alkoi laihtumaan niin sanotusti kuihtumaan silmissä. Yritin auttaa jopa pakottaa. Surin kun en voinut auttaa ihmistä. Surin kun näin unen kaksi viikkoa ennen Villen kuolemaa missä olin leski. Valkoinen hahmo kertoi minulle unessa että minusta tulee leski. Huusin unessa hahmolle että:" Ei tule!" Surumatkani alkoi jo ennen Villen kuolemaa. Alkoi silloin kun huusin Villen vieressä että:" Päästä minut sinun kuplaasi!" Jolloin Ville tuijotti vain tyhjää enkä saanut vastakaikua.
Sunnuntaina kun Ville lähti ovesta ulos tiesin sisimmässäni että se oli viimeinen kerta kun näin Villen. En vain päässyt ylös lattialta itse kun olin shokissa. Mutta eihän siihen voi varautua kun ihminen soittaa hyvästit ja saadaan tieto että toinen on kuollut. Siitä alkaa erinlainen surumatka.
Ensiksi tulee se shokki. En muista ekoista päivistä mitään. En edes muista miltä ne poliisit näyttivät pöydän toisella puolella. En muista mitä puhuin heidän kanssaan. En muista mitään. Muistan kun vein kynttilän kolaripaikalle. Ekoina päivinä sitä vajoaa jonnekin katoaa sinne ulapalle ilman airoja. Minä katosin välillä. Kasasin itseni ja katosin. Jokin tuoksu tai muisto katosin. Tulee vieläkin hetkiä tuoksu ja katoan. Tiedättekö saippuasarjojen tyypit tuijottamassa tyhjää? Välillä tuntuu siltä kun tulee se tuoksu tai muisto. Välillä sain airoista kiinni ja kasasin itseni hoitamaan pakollisia asoita.
Suru minun suru. Jokaisen suru on erinlainen. Joku suree viikon, joku kuukauden, joku vuoden ja joku 5 vuotta. Minun suru muuttaa muotoaan se ei enää ole surua se on kaipuuta. Kaipuuta entiseen haaveilua siitä mitä se olisi voinut olla? Ikävää ja kaipuuta. Rakkautta mitä minulla on joka särkee sydämen joka kerta muistolehdossa.
Silti minä tahdon elää vaikka minulla on suru ja kaipaus minun sydämessä. Tahdon tavata ihmisiä ja olla onnellinen eritavalla kun ennen. Kaipaan sitä mitä minulla ja Villellä oli. Voitiin olla oma itsemme toistemme kanssa. Molemmat rakasti toista omana itsenään. Rakastin Villen käsikarvoja jotka lepatti tuulessa, sitä kun Ville aina nauroi ja pyysi anteeksi kamalaa nauruaan, jokaista Villen arpea millä hän aina ylpeili, hänen napaansa mihin hän kaipasi napanöyhtää, kaipaan sitä kun joku kysyy miten päivä meni, Kaipaan Villen isoa nenää, pukinpartaa mitä se yritti aina kasvattaa, sen pitkiä varpaita, hiusrajassa olevia finnejä, kauniita silmiä, huulia, sen auton nimiä, Villen pohtimista, keskusteluja, sen kokkailuja, sen pientä kuoppaa yhdessä arvessa, kaipaan Villen kainaloa ja vienoa juuston tuoksua. Itkettää..
Kaipaan ja ikävöin kun illalla menen yksin nukkumaan mutta silti minä haluan löytää kanssa onnea. Jos se on jonkun kanssa tai yksin? En tiedä... Olen nyt löytänyt hippusia onnea. Joista aijon pitää kiinni! Suru muuttaa muotoon se on nyt ikävää, kaipuuta ja loputonta rakkautta.
Sunnuntaina kun Ville lähti ovesta ulos tiesin sisimmässäni että se oli viimeinen kerta kun näin Villen. En vain päässyt ylös lattialta itse kun olin shokissa. Mutta eihän siihen voi varautua kun ihminen soittaa hyvästit ja saadaan tieto että toinen on kuollut. Siitä alkaa erinlainen surumatka.
Ensiksi tulee se shokki. En muista ekoista päivistä mitään. En edes muista miltä ne poliisit näyttivät pöydän toisella puolella. En muista mitä puhuin heidän kanssaan. En muista mitään. Muistan kun vein kynttilän kolaripaikalle. Ekoina päivinä sitä vajoaa jonnekin katoaa sinne ulapalle ilman airoja. Minä katosin välillä. Kasasin itseni ja katosin. Jokin tuoksu tai muisto katosin. Tulee vieläkin hetkiä tuoksu ja katoan. Tiedättekö saippuasarjojen tyypit tuijottamassa tyhjää? Välillä tuntuu siltä kun tulee se tuoksu tai muisto. Välillä sain airoista kiinni ja kasasin itseni hoitamaan pakollisia asoita.
Suru minun suru. Jokaisen suru on erinlainen. Joku suree viikon, joku kuukauden, joku vuoden ja joku 5 vuotta. Minun suru muuttaa muotoaan se ei enää ole surua se on kaipuuta. Kaipuuta entiseen haaveilua siitä mitä se olisi voinut olla? Ikävää ja kaipuuta. Rakkautta mitä minulla on joka särkee sydämen joka kerta muistolehdossa.
Silti minä tahdon elää vaikka minulla on suru ja kaipaus minun sydämessä. Tahdon tavata ihmisiä ja olla onnellinen eritavalla kun ennen. Kaipaan sitä mitä minulla ja Villellä oli. Voitiin olla oma itsemme toistemme kanssa. Molemmat rakasti toista omana itsenään. Rakastin Villen käsikarvoja jotka lepatti tuulessa, sitä kun Ville aina nauroi ja pyysi anteeksi kamalaa nauruaan, jokaista Villen arpea millä hän aina ylpeili, hänen napaansa mihin hän kaipasi napanöyhtää, kaipaan sitä kun joku kysyy miten päivä meni, Kaipaan Villen isoa nenää, pukinpartaa mitä se yritti aina kasvattaa, sen pitkiä varpaita, hiusrajassa olevia finnejä, kauniita silmiä, huulia, sen auton nimiä, Villen pohtimista, keskusteluja, sen kokkailuja, sen pientä kuoppaa yhdessä arvessa, kaipaan Villen kainaloa ja vienoa juuston tuoksua. Itkettää..
Kaipaan ja ikävöin kun illalla menen yksin nukkumaan mutta silti minä haluan löytää kanssa onnea. Jos se on jonkun kanssa tai yksin? En tiedä... Olen nyt löytänyt hippusia onnea. Joista aijon pitää kiinni! Suru muuttaa muotoon se on nyt ikävää, kaipuuta ja loputonta rakkautta.
Kommentit
Lähetä kommentti