Onko minulla oikeus onneen?
Minähän tulen olemaan varmaan aina yksin ja Villen jälkeen en koskaan tapaa ketään! En tahdo en halua. Ville oli minun sielunkumppani rakkaani. Ville kuoli maaliskuussa ja nyt on heinäkuu. En ole enää niin surullinen. Ikävä painaa päätänsä aina välillä mutta ei enää joka päivä. Pystyn kuuntelemaan musiikkia ja elämään. Hymyilemään ja nauramaan ilman huonoa omaa tuntoa. Olen alkanut jotenkin ajattelemaan että ehkä Ville ei tahtoisi että minä märehdin ja junnaan paikallani. Siksi olenkin käynyt Tallinassa, ollut ohjelmavänkärinä Kawaconissa, menen Ilosaarirockiin ja varannut seuraavan loman jo Helsinkiin. Tein jopa nettideittiprofiiliin kun yllytettiin! En tiedä oliko se kovin fiksua :D
Mutta ehkä suurin kysymys on onko minulla oikeus onneen toisen kanssa? Milloin on hyvä aika olla toisen kanssa? Ennen vanhaan leski kulki vuoden mustissa yksin se kunnioitti puolison muistoa. Entä jos olenkin löytänyt jonkun jonka kanssa viestittelen? Mukavan ihmisen joka ymmärtää. Onko minulla oikeus siihen? Enhän minä juokse mihinkään suoraan. Kokeilen kepillä jäätä. Poden huonoa omaatuntoa iltaisin mitähän muut ajattelee? En edes uskalla laittaa häntä ystäväksi Facebookiin? Oma mieli on pahin vihollinen. Tuntuu kuin odottaisin muiden hyväksyntää ajatellen varmaan liikaa mitä muut ajattelevat ja pitäisi antaa mennä vaan.
Olenhan minä käytännössä nuori kohta vasta 30. Mutta yksin olokin on mukavaa. Inhoan vain leskenä olemista. Olen lukenut paljon muitten tuntoja leskeydestä ja ne ovat hyvin musia ja synkkiä. Ehkä en ole tarpeeksi synkkä ja musta? Villen kanssa olin ihanat 4-vuotta. Rakastan aina Villeä. Kannan häntä aina mukana sydämmessä ja iholla. Lapset kantaa Villeä mukana. Mitä minä siis häviän jos alan elämään? Olenko itsekäs? Teenkö väärin?
Kuulen jo korvissani: Nopeestippa se Jenni uuden itelleen löys.
Muta entäs jos ollaanki vaan kavereita?
Oma pää pahin vihollinen. Miun leski kupla on rikki ja astuin siitä ulos. Tiedättekö mitä elämä on ihanaa. Itken edelleen ja ikävöin. Poden huonoa omaa tuntoa. Onhan minullakin oikeus onneen? Ehkä tarvitsen jonkun hyväksynnän siihen. Olen itse itseni pahin vihollinen.
Mutta jos sitä vaan näyttäs keskisormea muille ja alkas elämään omaa elämäänsä muista välitämättä. Jos kylillä puhetta riittää olenpahan ainakin kuuluisa!
Mutta ehkä suurin kysymys on onko minulla oikeus onneen toisen kanssa? Milloin on hyvä aika olla toisen kanssa? Ennen vanhaan leski kulki vuoden mustissa yksin se kunnioitti puolison muistoa. Entä jos olenkin löytänyt jonkun jonka kanssa viestittelen? Mukavan ihmisen joka ymmärtää. Onko minulla oikeus siihen? Enhän minä juokse mihinkään suoraan. Kokeilen kepillä jäätä. Poden huonoa omaatuntoa iltaisin mitähän muut ajattelee? En edes uskalla laittaa häntä ystäväksi Facebookiin? Oma mieli on pahin vihollinen. Tuntuu kuin odottaisin muiden hyväksyntää ajatellen varmaan liikaa mitä muut ajattelevat ja pitäisi antaa mennä vaan.
Olenhan minä käytännössä nuori kohta vasta 30. Mutta yksin olokin on mukavaa. Inhoan vain leskenä olemista. Olen lukenut paljon muitten tuntoja leskeydestä ja ne ovat hyvin musia ja synkkiä. Ehkä en ole tarpeeksi synkkä ja musta? Villen kanssa olin ihanat 4-vuotta. Rakastan aina Villeä. Kannan häntä aina mukana sydämmessä ja iholla. Lapset kantaa Villeä mukana. Mitä minä siis häviän jos alan elämään? Olenko itsekäs? Teenkö väärin?
Kuulen jo korvissani: Nopeestippa se Jenni uuden itelleen löys.
Muta entäs jos ollaanki vaan kavereita?
Oma pää pahin vihollinen. Miun leski kupla on rikki ja astuin siitä ulos. Tiedättekö mitä elämä on ihanaa. Itken edelleen ja ikävöin. Poden huonoa omaa tuntoa. Onhan minullakin oikeus onneen? Ehkä tarvitsen jonkun hyväksynnän siihen. Olen itse itseni pahin vihollinen.
Mutta jos sitä vaan näyttäs keskisormea muille ja alkas elämään omaa elämäänsä muista välitämättä. Jos kylillä puhetta riittää olenpahan ainakin kuuluisa!
Kommentit
Lähetä kommentti