Rauhaton sielu
Minulla oli hirveän iso kynnys lähteä kotoa Villen kuoleman jälkeen tapaamaan uusia ihmisiä. Kun sitten viimeinkin annoin itselleni luvan ja uskalsin edes ajatella että hei voisinko minä vielä sittenkin rakastua uudelleen? Olisiko minulla oikeus siihen kaiken sen jälkeen? Pitääkö minun kumminkin surra ikuisesti? Suru on niin henkilökohtainen asia joku suree vuoden joku kaksi joku aina. Muistan kun oma ukki kuoli ja mummo ei ainakaan ikinä esitellyt uutta siippaa. Mietin olisinko minäkin kuin mummo aina yksin? Vahva ja yksin.
Sitten yksi päivä tein ja lähdin ulos. Lähdin uudestaan ja uudestaan. Huomasinkin että se rauhattomuus mikä minun sisällä on aina ollut on herännyt taas. Olen hyvin rauhaton sielu. Koko ajan pitäisi olla toimintaa tai menossa. Meno jalka vipattaa ja ulos pitäisi päästä seinät kaatuvat päälle. Ville olikin se asia joka piti paikallaan. Veti kotiin ja sanoi että:"Jenni ei nyt!". Jos minulla ei olisi lapsia ajaisin varmaan 1000km vain itään ja katsoisin mitä siellä on? Lähtisin suinpäin uuteen seikkailuun. En varmaan edes olisi suomen kamaralla. Reppureissulla jossakin. Tehtiin me sitä Villen kanssa lähdettiin ja ajettiin aina vaan jonnekkin ku ei tiedetty mitä siellä oli. Kerran löydettiin joku pikkutie ja ajettiin vaan sitä pitkin kunnes gps ei enää tiennyt missä ollaan ja hauskaa meillä oli. Lapset nukkuivat takapenkillä. Se oli meidän seikkailu Joensuun ja Kiteen välissä hiekkatie eksyksissä keskellä metsää eikä hajuakaan missä! Ihana muisto. Tai kun ajettiin Korkeasaareen ja eksyttiin eduskunta talon eteen. Meidän suuret seikkailut.
Ehkä vaikeinta on kumminkin se kun ei ole enää toista sanomassa että hei! Ystävät sanovat kun menee korkealla ja lujaa. Kait minulla on siihen lupa? Mutta jos Ville oli se oikea minulle sielunkumppani. Ihmisellä on vain yksi sielunkumppani. Enkös silloin ole aina tuomittu kulkemaan yksin? Ville oli lahja minulle. Opetus joka opetti miten rakastaa. Ehdotonta rakkautta. Tuntuu että kuljen huiput ja kuilut kun keinun vähän niinkuin Cheekin biisissä. Keinun ylös ja alas. Nyt ollaan menty korkealla ja nyt oon menny matallalla viime päivät. En tiedä miksi mutta on ollut kamalia mustia päivä. Soudan taas jossakin aallokolla. Mutta lähellä rantaa. Ikävä. Johtuu synttäreistä kaikki on tehtävä ensimmäisen kerran yksin.
Jos mie vaan osaisin istua alas ja rauhoittua. Köyttää itseni vähäksi aikaa paikalleen. Mutta miksi se on niin vaikeaa? Veri vetää tuonne jonnekkin kulkemaan. Levottomat jalat. Onneksi minulla ei kumminkaan ole kiire. Yksin olo on loppujen lopuksi hemmetin mukavaa.
Jos siis vaan jään istumaan pyhäpuvussa tänne sohvalle ja odotan että joku katsoo minua silmiin. Keinutaan sitten huiput ja kuilut. Ollaan toistemme vahingot ja kirjoitetaan lauluja 2080-luvulla. Välillä otetaan peto irti ja pyydetään anteeksi kunnolla. Nähdään tuhansien järvien maa ja meillä on tästä asti aikaa. Koska rakkaus on lumivalkoinen ja meillä hehkuu.
Sitten yksi päivä tein ja lähdin ulos. Lähdin uudestaan ja uudestaan. Huomasinkin että se rauhattomuus mikä minun sisällä on aina ollut on herännyt taas. Olen hyvin rauhaton sielu. Koko ajan pitäisi olla toimintaa tai menossa. Meno jalka vipattaa ja ulos pitäisi päästä seinät kaatuvat päälle. Ville olikin se asia joka piti paikallaan. Veti kotiin ja sanoi että:"Jenni ei nyt!". Jos minulla ei olisi lapsia ajaisin varmaan 1000km vain itään ja katsoisin mitä siellä on? Lähtisin suinpäin uuteen seikkailuun. En varmaan edes olisi suomen kamaralla. Reppureissulla jossakin. Tehtiin me sitä Villen kanssa lähdettiin ja ajettiin aina vaan jonnekkin ku ei tiedetty mitä siellä oli. Kerran löydettiin joku pikkutie ja ajettiin vaan sitä pitkin kunnes gps ei enää tiennyt missä ollaan ja hauskaa meillä oli. Lapset nukkuivat takapenkillä. Se oli meidän seikkailu Joensuun ja Kiteen välissä hiekkatie eksyksissä keskellä metsää eikä hajuakaan missä! Ihana muisto. Tai kun ajettiin Korkeasaareen ja eksyttiin eduskunta talon eteen. Meidän suuret seikkailut.
Ehkä vaikeinta on kumminkin se kun ei ole enää toista sanomassa että hei! Ystävät sanovat kun menee korkealla ja lujaa. Kait minulla on siihen lupa? Mutta jos Ville oli se oikea minulle sielunkumppani. Ihmisellä on vain yksi sielunkumppani. Enkös silloin ole aina tuomittu kulkemaan yksin? Ville oli lahja minulle. Opetus joka opetti miten rakastaa. Ehdotonta rakkautta. Tuntuu että kuljen huiput ja kuilut kun keinun vähän niinkuin Cheekin biisissä. Keinun ylös ja alas. Nyt ollaan menty korkealla ja nyt oon menny matallalla viime päivät. En tiedä miksi mutta on ollut kamalia mustia päivä. Soudan taas jossakin aallokolla. Mutta lähellä rantaa. Ikävä. Johtuu synttäreistä kaikki on tehtävä ensimmäisen kerran yksin.
Jos mie vaan osaisin istua alas ja rauhoittua. Köyttää itseni vähäksi aikaa paikalleen. Mutta miksi se on niin vaikeaa? Veri vetää tuonne jonnekkin kulkemaan. Levottomat jalat. Onneksi minulla ei kumminkaan ole kiire. Yksin olo on loppujen lopuksi hemmetin mukavaa.
Jos siis vaan jään istumaan pyhäpuvussa tänne sohvalle ja odotan että joku katsoo minua silmiin. Keinutaan sitten huiput ja kuilut. Ollaan toistemme vahingot ja kirjoitetaan lauluja 2080-luvulla. Välillä otetaan peto irti ja pyydetään anteeksi kunnolla. Nähdään tuhansien järvien maa ja meillä on tästä asti aikaa. Koska rakkaus on lumivalkoinen ja meillä hehkuu.
Kommentit
Lähetä kommentti