Syyllisyys

Kun ihminen päätyy siihen äärimäiseen tekoon, viimeisen oljen korteen eikä näe enää muuta kuin kuoleman helpotuksena, pelastuksena pois pääsynä ehkä vapautuksena? Ehkä apuna toisille ettei olisi enää taakka? Teko ei varmasti ole helppo kummallekkaan osapuolelle. Se joka on päättänyt lähteä en usko että päätös on helppo. Ville sanoi aina viimeiseen asti ettei tahdo kuolla hän tahtoo elää. Mutta kun tulee se musta aalto joka ahmaisee mukaansa sieltä ei pääse pois tuntee hukkuvansa eikä näe tai kuule enää mitään. Ville kertoi ettei muistanut enää asiota eli sumussa ei muistanut eilistä tai viime tuntia. Meillä meni tuhoton määrä bensaa viikossa satoja euroja koska Ville vain ajeli ja ajeli lainehti ympäriinsä kun kysyin missä olit? Hän ei muistanut. Sanoi ettei jaksa tulla kotiin koska on niin väsynyt kaikkeen. Mustaan kuplaan. Kun sitten toinen päätyy siihen tekoon. Muistan Villen äänen kun puhuin hänen kanssaan viimeisen kerran puhelimessa. Ville ei kuullostunt enää itkuiselta. Ville soitti kaksi kertaa ekalla kerralla itki. Toisella kerralla kun hän soitti hän oli hyvin päättävä ja jännittynyt. Tehnyt päätöksen ja sen kuuli äänestä. Vasta kun kuulin hyvästi ja pamauksen tajusin.. Liian myöhään. Lähetin viestin Ville älä tee itsellesi mitään. Yritin soittaa mutta en saanut enää yhteyttä..

Kuoleman jälkeen iskee se tunne syyllisyys jota kannan vieläkin mukana. Syyllisyysn on miun paino mikä kulkee jota raahaan takana. Kuin pallona jalassa kiinni. Enkä pääse siitä irti. Ehkä ajan kanssa pääsen mutta vielä en ole päässyt siitä irti.

Välillä on sellaisia päiviä etten tunne syylllisyyttä ja raahaan palloa perässä. Mutta tiedän ja tunnen että siellä se on vieläkin. Joskus taas on päiviä millon en saa rahattua palloa mukana ja jumahdan.

Huudan ja itken miksi olin niin tyhmä?
Mitä olisin voinut tehdä enemmän?
Olisinko voinut estää sen?
Jos olisin tajunnut siitä ekasta puhelusta?
Miksi löin silloin luurin korvaan vaikka toinen itki?
Jos en olisi lyönyt luuria korvaan olisiko Ville vielä elossa?
Jos olisin tajunnut toisessa puhelussa olisiko Ville vielä elossa?
Olisin sanonut että älä!
Jos en olisi siinä yhdessä riidassa sanonut niin pahasti olisiko Ville elossa?
Oliko se käännekohta milloin hän teki päätöksen oliko se minu syyni?
Koska sanoin niin?
Olisinko voinut auttaa tai ymmärtää enemmän?
Jos olisimmekin muuttaneet Jyväskylään olisko Ville vielä elossa?
Miksi en ottanut niitä autonavaimia pois?
Lauantaina kun Ville makasi sikiö asennossa saunanvessan lattialla ja valitti ettei jaksa tätä elämää enää. Huusin että soitan ambulanssin Ville kielsi ja uhkasi että lähtee jos soitan olisko pitänyt soittaa?

En ole ollut mikään malli esimerkki vaimo. Yritin auttaa Villeä raahasin kolmesti lääkäriin ja yritin hankkia apua ja tehdä niinkuin lääkäri sanoi. Ensiksi nukutaan viikko ja sen jälkeen ruvetaan arkea kokeilemaan taas sairaslomalla. Yritin annoin nukkua viikon ja sitten yritin potkia mutta toinen olisi halunnut nukkua? Olisiko pitänyt vaan antaa nukkua? Koko ajan nukkua ja nukkua? En aina jaksanut sitä että Ville oli väsynyt ja tuijotti tyhjää se oli myöskin minulle hyvin hankalaa aikaa. Yritin pitää kotia pystyssä ja hoitaa neljää lasta kun toinen istui sohvalla ja sanoi ettei välitä mistään. Sanoi olevansa turta ja tunteeton. Sitä jatkui viikko ja sitten oltiin kaksi päivää onnellisia ja mentiin joka paikassa lasten kanssa. Sitten taas vajottiin jonnekkin sinne sohvan nurkkaan kuplaan. Se musta imee mukaansa. En ole koskaan ollut niin väsynyt mitä olin sen vuoden ja stressaantunut. Se taakkaa mitä kannettiin. Se tuli aina ulos purkautui välillä.  Meillä oli todella pahoja riitoja sanottiin pahasti puolin ja toisin. Kerrankin Ville lähti ja uhkasi nukkua pakkasasessa 30 astetta. Minä juoksin ja yritin etsiä Villeä yöllä kun lapset nukkuivat. Onneksi kaveri sai sen kotia nukkumaan sai sen kiinni puhelimella. Ville oli puistossa nukkumassa penkillä. Ville sanoi aina että hänestä tuntui että vähettelin hänen panostaan minkä hän meille antoi. Se on varmasti totta. Koska en aina ymmärtänyt masennusta, Sanoin pari kertaa pahasti. Tunnen siitä kamalaa syyllisyyttä. Viimeiset sanani Villelle jäivät riidan kaikumiksi kamalaksi sanoiksi. En saa niitä koskaan takaisin. Puhelimessa sanoin vain MOI!

Tiesiköhän Ville että rakastan häntä? Että hän oli minulle kaikki? Meidän perhe oli täydellinen. Tiesikö hän sitä että rakastin jokaista kohtaa hänen kropassa? Sanoinko sen tarpeeksi usein? Sanoinko mihin hänessä rakastuin? Mitä hänessä rakastin? Miksi hän oli hyvä isä? Tiesikö hän sen?

Jos olisin löytynyt ne Villen tekstit ja listat. Poliisit kun toivat kukkaron ja näyttivät listaa mikä oli hänen kukkarossaan 100 asiaa mitä haluan syödä ennen kuolemaani, Mistä oli yliviivattua ruokia. Poliisit kysyivät listasta en ollut koskaan nähnyt sitä. Tietokoneella on myös lista 100 peliä mitkä pelaan ennen kuolemaani. On tekstejä vihasta ja mustasta mikä asui Villen sisällä. Yksinäisyydesta ja ahdistuksesta. Miksi en tiennyt näistä vaikka ne olivat miun silmien edessä. Hitto kun olin tyhmä!

Syytän itseäni ja tulen varmasti aina syyttämään. On normaalia tuntea syyllisyyttä itsemurhan jälkeen ja se tunne on varmasti pahin. Se riistää sisintä. Pitäisikö minunkin kuolla? Koska toinen kuoli vuokseni? Oliko se minun syyni? Pitäisikö istua elinkautista linnassa? Huusin ja toivoin Jumalalta rangaistusta minulle tähän syyllisyyteen. En tiedä olenko saanut rangaistusta. Onko rangaistus tämä ahdistus ja yksinäisyys. Tunteet mitä pyörittelee koko ajan päässä. Syyllisyys on rangaistuksista pahin. Enkä toivo sitä kenellekkään.

Ystävi sanoi minulle taannoin että Raamatussa sanotaan että ihminen ei saa sen enempää taakkaa kuin se jaksaa kantaa. Milloin minun taakkani on täysi sitten? Hän sanoi myöskin että puhtaimmat ja kauneimmat sielut lähtee ensin. Herkimmät ja kauneimmat ja sellainen Ville oli. Se oli kaunein asia mitä minulle oli sanottu pitkään aikaan.