Viesti
- Jos minä kuolen joskus tai tiedän kuolevani jätän viestejä jälkeeni ja te saatte etsiä ne!
Ville sanoi noin minulle joskus. Siksi kun poliisit toivat Villen kukkaron ja siellä oli paperilappu missä oli numerot 9 ja 204 mielenkiintoni heräsi. Se oli varmasti kellonaika ja huoneenumero näin jälkeenpäin ajateltuna. Mutta silloin heti ekoina viikkoina etsin viestiä. Etsin ja kolusin koko kämppää kunnes muistin että Ville järjesteli kirjahyllyä viimeisellä viikolla! Otin 9 kirjan ja aukaisin sivun 204.
Löysin tämän tekstin:
Jokseenkin perusteellisesti hän seliteli käsitystään tautinsa luonteesta. Se oli, hän sanoi, synnynnäinen ja peritty sairaus sellainen, jolle hän ei uskonut parannusta olevan. Pelkkää hermoista johtuvaa mielikuvitusta, hän lisäsi kohta, joka epäilemättä menisi pian ohi. Se ilmeni monina luonnottomia aistimuksina. Jotkut niistä, sellaisina kuin hän ne kuvasi olivat mielenkiintoisia ja hämmästyttäviä; vaikka ehkäpä olosuhteet ja hänen kertomistapansa vaikuttivat myös osaltaan. Hän kärsi suuresti aistien sairaalloisesti herkkyydestä; vain kaikkein mauttominta ruokaa hän saattoi sietää, vain tietyllä tavalla kudotusta kankaasta tehtyjä pukuja hän saattoi sietää, kukkien tuoksu oli tukahduttavaa, heikkokin valo kidutti hänen silmiään ja oli vain eräitä kielisoittimien ääniä jotka eivät häntä kauhistuttanut. Huomasin että hän oli luonnottoman kauhun orja. "Minä sorrun" sanoi hän "Minun täytyy sortua tähän hulluuteen. Niin juuri niin minä joudun perikatoon. Minua kammottavat tulevat tapaukset, eivät itsensä, vaan seurausten vuoksi. Vapisten ajatellessani jotakin, vaikkapa vain maailman jokapäiväisistä tapausta, joka voisi vaikuttaa tähän sietämättömään sielullinen jännitykseen. En pelkää lainkaan itse vaaraa, vaan sen ehdotonta seurausta, kauhua. Tässä hermostuneessa, tässä kurjassa tilassa minusta tuntuu, että enemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin minulta menee sekä henki että järki koetteassani kukistaa tätä kamalaa aivohouretta, pelkoa"
Lisäksi pääsin hänen katkonaisista ja epämääräisistä vihjauksistaan selville eräästä toisesta hänen henkisen tilansa piirteestä. Häneen oli pinttynyt taikauskoisia kuvitelmia siitä talosta missä hän asui ja josta hän ei ollut moneen vuoteen ollut uskaltanut poistua, vaikutuksesta, jonka kuviteltu pakottava voima kuvattiin liian hämäriltä sanoilla tässä toistettavaksi, vaikutuksesta, joka hänen kotitalonsa pelkillä muodoilla ja aineen erikoisuuksilla, niin kuin hän sanoi, oli hänen sielunsa, vaikutuksesta, joka harmaiden vallien ja tornien ja niitä kuvastelevan synkän lammen pelkällä olemassaololla oli hänen sisäinen elämänsä.
Kuitenkin hän myönsi, tosin epäröiden, että paljon tuosta häntä vaivaavasta omituisesta synkkyydestä saattoi johtua luonnollisemmasta ja paljon ilmeisemmästä aiheesta, hänen hellästi rakastetun sisarensa, hänen ainoassa monivuotisen toverinsa, hänen viimeisen ja ainoan sukulaišen vaikeasta ja pitkällisestä sairaudesta, joka ilmeisesti pian päätyisi kuolemaan. "Hänen kuoltuaan" sanoi Usher niin katkerasti, etten unohda sitä milloinkaan. " Minä niin toivoton ja heikko, olen vanhan Usherin suvun viimeinen". Hänen puhuessaan lady Madeline kulki huoneen kaukaisimman osan poikki hitaasti ja minun läsnäoloani huomaamatta. Katselin häntä äärettömän kummastuneena ja ehkä hiukan kauhuissani, ja kuitenkin mahdottomaksi selittää noita tunteita. Epämääräinen ahdistus painosti minua, kun seurasin katseellani hänen askaliaan. Kun ovi lopulta sulkeutui hänen jälkeensä, etsi katseeni vaistomaisen innokkaana hänen veljensä kasvoja, mutta hän oli haudannut ne käsiinsä, ja saatoin vain havaita, että tavallista kelmeämpi kalpeus oli peittänyt nuo kuihtuneet kädet, joiden välistä tihkui kuumia kyyneleitä.
Lady Madeleinen sairaus oli kauan uhmannut lääkärien taitoa. Sen epätavalliset oireet olivat pinttyneet välinpitämättömyys, asteettinen riutuminen ja usein uudistuvat vaikkakin ohi menevät osittaisen katalepsian kohtaukset. Tähän asti hän oli tarmokkaasti taistellut sairautta vastaan eikä ollut asettunut vuoteeseen, mutta samana iltana, jona minä saavuin taloon, taudin musertava voima lannisti hänet ja sain kuulla, että tuo vilahdus, jonka olin hänestä nähnyt, olisi luultavasti viimeinen, että Lady Madelinea ei enää milloinkaan nähtäisi, ei ainakaan elävänä.
Ville sanoi noin minulle joskus. Siksi kun poliisit toivat Villen kukkaron ja siellä oli paperilappu missä oli numerot 9 ja 204 mielenkiintoni heräsi. Se oli varmasti kellonaika ja huoneenumero näin jälkeenpäin ajateltuna. Mutta silloin heti ekoina viikkoina etsin viestiä. Etsin ja kolusin koko kämppää kunnes muistin että Ville järjesteli kirjahyllyä viimeisellä viikolla! Otin 9 kirjan ja aukaisin sivun 204.
Löysin tämän tekstin:
Jokseenkin perusteellisesti hän seliteli käsitystään tautinsa luonteesta. Se oli, hän sanoi, synnynnäinen ja peritty sairaus sellainen, jolle hän ei uskonut parannusta olevan. Pelkkää hermoista johtuvaa mielikuvitusta, hän lisäsi kohta, joka epäilemättä menisi pian ohi. Se ilmeni monina luonnottomia aistimuksina. Jotkut niistä, sellaisina kuin hän ne kuvasi olivat mielenkiintoisia ja hämmästyttäviä; vaikka ehkäpä olosuhteet ja hänen kertomistapansa vaikuttivat myös osaltaan. Hän kärsi suuresti aistien sairaalloisesti herkkyydestä; vain kaikkein mauttominta ruokaa hän saattoi sietää, vain tietyllä tavalla kudotusta kankaasta tehtyjä pukuja hän saattoi sietää, kukkien tuoksu oli tukahduttavaa, heikkokin valo kidutti hänen silmiään ja oli vain eräitä kielisoittimien ääniä jotka eivät häntä kauhistuttanut. Huomasin että hän oli luonnottoman kauhun orja. "Minä sorrun" sanoi hän "Minun täytyy sortua tähän hulluuteen. Niin juuri niin minä joudun perikatoon. Minua kammottavat tulevat tapaukset, eivät itsensä, vaan seurausten vuoksi. Vapisten ajatellessani jotakin, vaikkapa vain maailman jokapäiväisistä tapausta, joka voisi vaikuttaa tähän sietämättömään sielullinen jännitykseen. En pelkää lainkaan itse vaaraa, vaan sen ehdotonta seurausta, kauhua. Tässä hermostuneessa, tässä kurjassa tilassa minusta tuntuu, että enemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin minulta menee sekä henki että järki koetteassani kukistaa tätä kamalaa aivohouretta, pelkoa"
Lisäksi pääsin hänen katkonaisista ja epämääräisistä vihjauksistaan selville eräästä toisesta hänen henkisen tilansa piirteestä. Häneen oli pinttynyt taikauskoisia kuvitelmia siitä talosta missä hän asui ja josta hän ei ollut moneen vuoteen ollut uskaltanut poistua, vaikutuksesta, jonka kuviteltu pakottava voima kuvattiin liian hämäriltä sanoilla tässä toistettavaksi, vaikutuksesta, joka hänen kotitalonsa pelkillä muodoilla ja aineen erikoisuuksilla, niin kuin hän sanoi, oli hänen sielunsa, vaikutuksesta, joka harmaiden vallien ja tornien ja niitä kuvastelevan synkän lammen pelkällä olemassaololla oli hänen sisäinen elämänsä.
Kuitenkin hän myönsi, tosin epäröiden, että paljon tuosta häntä vaivaavasta omituisesta synkkyydestä saattoi johtua luonnollisemmasta ja paljon ilmeisemmästä aiheesta, hänen hellästi rakastetun sisarensa, hänen ainoassa monivuotisen toverinsa, hänen viimeisen ja ainoan sukulaišen vaikeasta ja pitkällisestä sairaudesta, joka ilmeisesti pian päätyisi kuolemaan. "Hänen kuoltuaan" sanoi Usher niin katkerasti, etten unohda sitä milloinkaan. " Minä niin toivoton ja heikko, olen vanhan Usherin suvun viimeinen". Hänen puhuessaan lady Madeline kulki huoneen kaukaisimman osan poikki hitaasti ja minun läsnäoloani huomaamatta. Katselin häntä äärettömän kummastuneena ja ehkä hiukan kauhuissani, ja kuitenkin mahdottomaksi selittää noita tunteita. Epämääräinen ahdistus painosti minua, kun seurasin katseellani hänen askaliaan. Kun ovi lopulta sulkeutui hänen jälkeensä, etsi katseeni vaistomaisen innokkaana hänen veljensä kasvoja, mutta hän oli haudannut ne käsiinsä, ja saatoin vain havaita, että tavallista kelmeämpi kalpeus oli peittänyt nuo kuihtuneet kädet, joiden välistä tihkui kuumia kyyneleitä.
Lady Madeleinen sairaus oli kauan uhmannut lääkärien taitoa. Sen epätavalliset oireet olivat pinttyneet välinpitämättömyys, asteettinen riutuminen ja usein uudistuvat vaikkakin ohi menevät osittaisen katalepsian kohtaukset. Tähän asti hän oli tarmokkaasti taistellut sairautta vastaan eikä ollut asettunut vuoteeseen, mutta samana iltana, jona minä saavuin taloon, taudin musertava voima lannisti hänet ja sain kuulla, että tuo vilahdus, jonka olin hänestä nähnyt, olisi luultavasti viimeinen, että Lady Madelinea ei enää milloinkaan nähtäisi, ei ainakaan elävänä.
Kommentit
Lähetä kommentti