Irti

"Aaveissa vaan ootko mun"

Olen kuullut sanonan niin kauan kuin roikkuu kuolleessa kiinni hänen sielu ei pääse eteenpäin. Roikkuu niin sanotussa välitilassa. Olen miettinyt viime aikoina paljon roikkumista ja irti päästämistä. Ville kulkee koko ajan askeleen taaenpana joka päivä. Tuntuu ettei varjoa enää näy. Pystyn viimeinkin päästämään irti. Antaa Villen jatkaa matkaansa. 

Koska eihän se roikkuminen auta mitään? Miksi pitäisi roikkua? Miksi pitäisi pää työntää täyteen kaikkea negatiivista? Miksi?

Olen miettinyt paljon sitä miten idiootti olen kun mietin koko ajan sitä negatiivista puolta. Mitä muut ajattelevat? Miksi ajattelisin koko ajan muita? Koska tämähän on minun elämä eikä muiden. Miksi tuhlaan aikaani murehtemiseen? Miksi en voisi vaan antaa mennä?

Voisi sanoa että olen hyvin vahva ihminen mutta kun puhutaan Villestä se osuu aina jonnekin arkaan kohtaan. Osuu varmasti aina kun Villestä puhutaan. Mutta Villehän on nyt rajan toisella puolen. Seuraa meitä jostakin kaukaa. Kulkee mukana mutta ei niin läsnä. Kauempana ja kauempana. Jotta voin aintaa tilaisuuden jollekkin uudelle. Aivan uudelle. Uudelle alulle. 

Kävinkin tänään symbolisesti sanomassa hyvästi. Pidän nyt tauon siellä käymisestä. Jossakin vaiheessa siirryn töihin sinne mutta nyt hyvästit. Aika sanoa hyvästi sulkea ovi. Katsoa mitä toisen oven takana on. 

Tiedättekö te sen tunteen kun on täynnä säröjä jotka hinkkaavat yhteen. Onnellinen muttei kokonainen. Nyt olen jo jonkun aikaa liimannut paloja yhteen.  Kokonainen mutta hiukan erinlainen. 

Ehjä, vahva ja onnellinen viimeinkin.