Takautuma arkun luokse
Olen kirjoittanut siitä kun seison arkun edessä ensimmäisen kerran. Henkisesti vaikein paikka minulle oli seisoa valkoisen arkkun luona. Pelkistetty se halvin niinkuin Ville tahtoi. Siellä sairaalan takana olevassa kappelissa. Välillä kun tulen pihaan näin sen edessäni arkun ja valkoiset liinan. Ihmisen muotoisen valkoisen pötkön liinojen alla. En alussa voinut käsittää sitä että se oli Ville. Minun Ville lapseni isä, isäpuoli, paras ystäväni ja rakkaani. Siellä liinojen alla.
Muistan kun astuin arkun luokse. En alussa edes uskaltanut koskettaa tai kurkistaa. Ovelta näin jo arkun. Valkoiset liinat. Sama nenä näkyi painautuneen liinoja vasten. Uskaltaisinko koskea? Sivelin varovasti liinoja posken kohdalta. En uskaltanut koskea hajoaako tämä jos kosken? Muuttuuko liina punaiseksi? Tiesin ettei Ville ollut varmasti kauhean kaunis liinojen alla. Runneltu kolarista ja avauksesta. Uskalsin lopulta koskea. Liinoja jotka tuntuivat liukkaalta kun koskin. En osannut itkeä. En oikeastaan tuntenut mitään. Olin aivan tyhjä. Niin tyhjä kuin ihminen vain voi olla. Tuijottaa arkuun missä makaa mieheni. En uskonut alussa että se oli Ville. En nähnyt häntä. Ajattelin välillä vieläkin että olisin halunnut edes sen varpaan nähdä saada tavallaan varmistuksen. Olihan se Ville ihan varmasti? Muistan hatarasti siivouskoneen äänen taustalla kun silitin Villen poskea kuulin sen jo astuessa kappeliin. Kolkko kappeli yksi kynttilä, risti seinällä, penkkirivi seinän vieressä. Hiukan hämärää ja siellä tuoksui desinfiointi aine.
Asettelin tavarat arkkuun. Fedora päähän, lasit silmien kohdalle. Kravatti kaulaan ja lasten ostamat isä sukat jalkoihin. Auton turvavyö ja piirrustus lapsilta. Siinä luki rakastetaan aina Villeä. Punaisia sydämmiä Asettelin sen viereen. Turvavyö autosta mitä Ville rakasti vanha rouva. Niin rämä mutta rakas. Asettelin tavarat suututti kun edes saanut laittaa kunnolla hattua päähän. Vain liinojen päälle. Tuli hetki poistua. En uskaltanut koskea sanoin heippa. Kaduttaa olisi pitänyt suudella otsaa mutten uskaltanut. Pelkuri minä ja nyt kadun.
Arkun kansi kiinni. Katsoin kun ristejä väännettiin meinasin huutaa ettei! Laittakaa minutkin sinne arkkuun. Mennään yhdessä. Arkun kansi suljettuna kannettiin autoon. Autoon viimeiselle matkalle. Mustaan autoon. Viimeinen näkeminen ja matka. Toisen matka ikuisuuteen ja toisen matka alkoi nollasta. Kappeli jäi taakse kynttilä puhallettiin sammuksiin ja siivouskoneen hurina katosi taustalta. Nousin autoon viimeiselle matkalle rakkaani kanssa.
Vuosi tulee täyteen 13.3 elän paljon niitä tapahtumia läpi. Kelaan paljon asiaa. Kuuluu varmaan tähän kun vuosi on viimein kulunut. Elämäni rankin vuosi. Mihin mahtuu mustaa ja aallokko ilman airoja. Mutta paljon onnen hippuja ja naurua. Ystävyyttä joka kestää ja perhettä mitä ei hajota mikään. Nyt on aika kääntää uusi sivu.
Muistan kun astuin arkun luokse. En alussa edes uskaltanut koskettaa tai kurkistaa. Ovelta näin jo arkun. Valkoiset liinat. Sama nenä näkyi painautuneen liinoja vasten. Uskaltaisinko koskea? Sivelin varovasti liinoja posken kohdalta. En uskaltanut koskea hajoaako tämä jos kosken? Muuttuuko liina punaiseksi? Tiesin ettei Ville ollut varmasti kauhean kaunis liinojen alla. Runneltu kolarista ja avauksesta. Uskalsin lopulta koskea. Liinoja jotka tuntuivat liukkaalta kun koskin. En osannut itkeä. En oikeastaan tuntenut mitään. Olin aivan tyhjä. Niin tyhjä kuin ihminen vain voi olla. Tuijottaa arkuun missä makaa mieheni. En uskonut alussa että se oli Ville. En nähnyt häntä. Ajattelin välillä vieläkin että olisin halunnut edes sen varpaan nähdä saada tavallaan varmistuksen. Olihan se Ville ihan varmasti? Muistan hatarasti siivouskoneen äänen taustalla kun silitin Villen poskea kuulin sen jo astuessa kappeliin. Kolkko kappeli yksi kynttilä, risti seinällä, penkkirivi seinän vieressä. Hiukan hämärää ja siellä tuoksui desinfiointi aine.
Asettelin tavarat arkkuun. Fedora päähän, lasit silmien kohdalle. Kravatti kaulaan ja lasten ostamat isä sukat jalkoihin. Auton turvavyö ja piirrustus lapsilta. Siinä luki rakastetaan aina Villeä. Punaisia sydämmiä Asettelin sen viereen. Turvavyö autosta mitä Ville rakasti vanha rouva. Niin rämä mutta rakas. Asettelin tavarat suututti kun edes saanut laittaa kunnolla hattua päähän. Vain liinojen päälle. Tuli hetki poistua. En uskaltanut koskea sanoin heippa. Kaduttaa olisi pitänyt suudella otsaa mutten uskaltanut. Pelkuri minä ja nyt kadun.
Arkun kansi kiinni. Katsoin kun ristejä väännettiin meinasin huutaa ettei! Laittakaa minutkin sinne arkkuun. Mennään yhdessä. Arkun kansi suljettuna kannettiin autoon. Autoon viimeiselle matkalle. Mustaan autoon. Viimeinen näkeminen ja matka. Toisen matka ikuisuuteen ja toisen matka alkoi nollasta. Kappeli jäi taakse kynttilä puhallettiin sammuksiin ja siivouskoneen hurina katosi taustalta. Nousin autoon viimeiselle matkalle rakkaani kanssa.
Vuosi tulee täyteen 13.3 elän paljon niitä tapahtumia läpi. Kelaan paljon asiaa. Kuuluu varmaan tähän kun vuosi on viimein kulunut. Elämäni rankin vuosi. Mihin mahtuu mustaa ja aallokko ilman airoja. Mutta paljon onnen hippuja ja naurua. Ystävyyttä joka kestää ja perhettä mitä ei hajota mikään. Nyt on aika kääntää uusi sivu.
Kommentit
Lähetä kommentti