Se eräs kesäinen ilta kivellä
Kävin taas Jyväskylässä. Pari päivää koululla kurssi kirkon esineiden hoitamisesta ja kirkko rakennuksista. Villehän oli kotoisin Jyväskylästä. Kävimme siellä aina kahdestaan ja lasten kanssa pienillä perhelomilla. Matkat olivat aina hauskoja ja mukaan tartui vaikka mitä. Kahdestaan kun oltiin käytiin geokätköilemässä, kesällä istuttiin terassilla ja yövyttiin joskus hotellissa. Lasten kanssa tuli kierrettyä kaikki lelukaupat ja hop lopit.
Minulle oli aika iso kynnys lähteä ekan kerran Jyväskylään yksin. Se muistojenn tulva. Tätä katua käveltiin käsi kädessä ja tuossa suihkulähteellä suudeltiin.
On mennyt jo pari kertaa niin että olen osannut työntää sen taka-allalle. En ole niin miettinyt asiaa. Mutta nytten kun olin ja istuin taksissa. Tuli mieleen etten ole vienyt vielä lukkoa sillalle minne sie piti viedä Jyväskylässä. Se on aina jäänyt muistolaatikkoon. Otan sen kyllä ensi kerralla mukaan ja kävelen muistelen. Vien sen paikalleen.
Bussissa istuessa ajettiin ohi yhdestä risteyksestä. Tuli heti mieleen milloin silloin autossa kiisteltiin pitääkö ajaa oikealle vai vasemmalle. Nauratti. Pysähdytäänkö vai ajetaanko Varkaukseen asti? Hassuja muistoja. Näin ikkunasta sen punasen auton heijastuksen, auto täynnä tavaraa, lapset takapenkillä ja me etupenkillä.
Tuolla kivellä pysähdyttiin ja etsittiin juhannuksena geokätkö. Vanha rouva oli pysäköity tien toiselle puolelle. Oli kesä ilta ja hiukan hämärää. Istuin kivellä ja aukasin juoman. Ville istui kivellä vieressä ja katsottiin tien toisella puolella kohoavaa mäntymetsää. Naurettiin ja halattiin auringonlaskiessa tien poskessa keskellä Joensuuta ja Varkautta. Se oli taijan omainen hetki. Tajusi että tuossa on ihminen jota tulee rakastamaan jonka kanssa tulee vanhenemaan. Hymyiltiin vain käsi kädessä kivellä. Minulla oli silenteri päässä ja Villellä fedora. Liivi täynnä pinssejä ja Villellä nahkatakki. Heiteltiin hattuja ilmaan ja huudettiin. Elämä oli mahtavaa ja tuntui loputtomalta mahdollisuudelta. Kaikki oli auki ja tulevaisuus vasta alussa. Oltiin pysäyttämättömät voitamattomat. Tuntui niin suurelta ja vahvalta oltiin me vastaan maailma.
Kivi oli nyt tosin lumen alla päällys vain näkyi ja ulkona pimeää. Bussissa tuoksui subwayn patonki ja minä valutin kyynneleen otsa painautuneena ikkunaan. Sen ohi kiitävän hetken olin muistossa mukana. Siinä kesä illassa tuolla kivellä n. 4-5 vuotta sitten.
Puhelin pärähtää ja viesti. Sitä herää pyyhkii kyyneleet ja hymyillen aukasee viestin. Hetken ajan olin kauniissa muistossa ja siitä siirryin tekemään uutta kaunista muistoa.
Se yksi kesäinen matka Jyväskylään vanhalla rouvalla on nyt minun sisällä rikkinäisen sydämmen yhtenä palana. Mutta ne kaikki rikkinäiset palat ovat ehkä löytäneet liiman niiden ympärille.
Minulle oli aika iso kynnys lähteä ekan kerran Jyväskylään yksin. Se muistojenn tulva. Tätä katua käveltiin käsi kädessä ja tuossa suihkulähteellä suudeltiin.
On mennyt jo pari kertaa niin että olen osannut työntää sen taka-allalle. En ole niin miettinyt asiaa. Mutta nytten kun olin ja istuin taksissa. Tuli mieleen etten ole vienyt vielä lukkoa sillalle minne sie piti viedä Jyväskylässä. Se on aina jäänyt muistolaatikkoon. Otan sen kyllä ensi kerralla mukaan ja kävelen muistelen. Vien sen paikalleen.
Bussissa istuessa ajettiin ohi yhdestä risteyksestä. Tuli heti mieleen milloin silloin autossa kiisteltiin pitääkö ajaa oikealle vai vasemmalle. Nauratti. Pysähdytäänkö vai ajetaanko Varkaukseen asti? Hassuja muistoja. Näin ikkunasta sen punasen auton heijastuksen, auto täynnä tavaraa, lapset takapenkillä ja me etupenkillä.
Tuolla kivellä pysähdyttiin ja etsittiin juhannuksena geokätkö. Vanha rouva oli pysäköity tien toiselle puolelle. Oli kesä ilta ja hiukan hämärää. Istuin kivellä ja aukasin juoman. Ville istui kivellä vieressä ja katsottiin tien toisella puolella kohoavaa mäntymetsää. Naurettiin ja halattiin auringonlaskiessa tien poskessa keskellä Joensuuta ja Varkautta. Se oli taijan omainen hetki. Tajusi että tuossa on ihminen jota tulee rakastamaan jonka kanssa tulee vanhenemaan. Hymyiltiin vain käsi kädessä kivellä. Minulla oli silenteri päässä ja Villellä fedora. Liivi täynnä pinssejä ja Villellä nahkatakki. Heiteltiin hattuja ilmaan ja huudettiin. Elämä oli mahtavaa ja tuntui loputtomalta mahdollisuudelta. Kaikki oli auki ja tulevaisuus vasta alussa. Oltiin pysäyttämättömät voitamattomat. Tuntui niin suurelta ja vahvalta oltiin me vastaan maailma.
Kivi oli nyt tosin lumen alla päällys vain näkyi ja ulkona pimeää. Bussissa tuoksui subwayn patonki ja minä valutin kyynneleen otsa painautuneena ikkunaan. Sen ohi kiitävän hetken olin muistossa mukana. Siinä kesä illassa tuolla kivellä n. 4-5 vuotta sitten.
Puhelin pärähtää ja viesti. Sitä herää pyyhkii kyyneleet ja hymyillen aukasee viestin. Hetken ajan olin kauniissa muistossa ja siitä siirryin tekemään uutta kaunista muistoa.
Se yksi kesäinen matka Jyväskylään vanhalla rouvalla on nyt minun sisällä rikkinäisen sydämmen yhtenä palana. Mutta ne kaikki rikkinäiset palat ovat ehkä löytäneet liiman niiden ympärille.
Vaikka en ollut teidän jyväskyläretkillä mukana, niin tää kirjotus toi paljon muita muistoja mieleen. Esimerkiksi sen, kun etsittiin sieltä utran rannalta geokatköä ja mietittiin miten saataisiin se toinen sieltä puusta. Paljon muistoja. Tuli kyyneleet silmiin. Todella ihana kuva.
VastaaPoistaJoo mietin yks päivä itekki sitä Utran ranta reissua ja niitä muitakin alkuajan yöllisiä ajeluita vanhalla rouvalla <3
VastaaPoistaVoih, jostain löysin blogisi ja tuli luettua melkein kerta istumalta läpi.
VastaaPoistaKäyn itse myös menetyksen taivalta läpi tällä hetkellä, mieheni kuoli yhtäkkiä neljä kuukautta sitten. Hän oli vielä alle kolmekymppinen ja elämä edessä, mutta päivät päättivät toisin. Olen nyt näiden kuukausien aikana etsiskellyt muiden samaa kokeneiden blogeja ja voi että, kun tunteet ovat hyvinkin samankaltaisia. On surua, tuskaa, ikävää, ihmettelyä, mutta välillä löytyy niitä hetkiä, että unohtaa sen todellisuuden - kunnes taas muistaessa sydän jättää yhden lyönnin välistä. Yksinolo on ollut hankalaa ja tuntuu, että joka asia täytyy opetella uudestaan. Suru tulee aaltoina, onneksi, että välillä saa edes hengähtää, vaikka mielessähän asia on joka sekunti melkeinpä.
Jatkan blogisi lukemista tulevaisuudessakin :) Tsemppiä ja voimia sinullekin <3
Kiios kommentistasi<3 Voimia myöskin sinulle matkallesi<3
Poista