Pieni mutka Savonlinnaan
Istuimme paljon autossa. Olen miettinyt miten paljon me oikeasti istuimme autossa kuluneen neljän vuoden aikana ja paljonko meille tuli kilometrejä se yksi kesä joka päivä melkein 100km.
Olimme ajamassa eräs ilta Jyväskylästä kotiinpäin. Kunnes Ville sai idean: Oletteko koskaan nähneet Olavinlinnaa? Vastasin että: Olen nähnyt sen joskus lapsena mutta minun lapseni eivät koskaan. Niin alkoi meidän pieni koukkaus Savonlinnan kautta kotiin. Lapset kiemurtelivat takapenkillä ihan oikea linna wau! Piirsivät värityskirjoja ja pelasivat. Radiossa pauhasi Hevisaurus ja mukana laulettiin: Oon eksynyt metsään viidakkoon valtavaan! Kunnes takapenkille laskeutui hiljaisuus. Vaihdoimme levyjä Gunnareita ja Bon Jovia. Välillä sanaillen siitä onko seuraava levy Sum 41 vai Megadeath? Auton hurinan kuuluessa ja meidän miettiessä maailman suurutta ja miten pieniä olimme. Välillä katsoen vastaan tulevan rekan valoja ja miettien onkohan tuolla metsässä hirviä.
Saavuimme Savonlinnaan ja lähdimme etsimään tietä rantaan mistä näimme linnan paremmin. Ajoimme mukulakivi kadulla ja nauroin: Montakohan mutteria autosta tippuu tällä tiellä? Ville kitisi takaisin: Älä nyt vanha rouva on hyvä auto! Naurettiin. Kunnes saavuimme rantaan. Nousimme ensiksi yhdessä autosta ja kävelimme lähemmäksi rantaa. Lapset nukkuivat takapenkillä ja me seisoimme rannassa katsoen edessä kohoavaa linnaa. Mukulakivikatu ja hiukan nurmikkoa pari katulamppua minä ja Ville. Ville ottaa minut viereen ja laittaa käden minun hartoille ja kuiskaa korvaan: Sinä olet minun kuningatar. Hymyilen ja annan suukon Villen poskelle. Hetken aikaa katsomme linnaa aivan hiljaa. Parasta meidän hetkissä oli hiljaisuus kummankaan ei tarvinnut sanoa sanaakaan. Sulauduimem yhteen yhdeksi ihmiseksi me kaksi. Kunnes hetki pirskahti rikki kun kuulimme auton oven aukausin ja lapset juoksivat rantaan. Riemun kiljahduksia ja wau huutoja. Henkeä haukkovia lapsia ja niin iso linna edessä. Seisottiin hetki siinä rannassa lasten kanssa ja katsottiin linnan muuria. Voidaanko mennä tuonne sisälle joskus voidaanko pliis!! Ville naurahti ja vastasi: Tottakai voidaan vaikka ensi kesänä tai seuraavana. Onhan meillä aikaa koko elämä. Hymyilin takaisin ja käperryin Villen nahkatakin suojaan tuttuun ja turvalliseen tuoksuun. Ville siveli partaansa ja nosti välillä fedoraa ja huiskuitti. Lapset menivät takaisin autoon. Hetken olimme siinä vielä kahdestaan ja palasimme autolle. Ville peruutti auton ja lähdimme kotia kohti. Lapset mutisivat hetken vielä linnasta ja Ville katsoi taustapeiliin. Lapset nukahtivat ja minä kiitin että hän näytti tämän lapsille. Hän vain hymyili ja laittoi radion soimaan. Ajelimme hiljaa läpi savonlinnan sillalla katsoimme vielä viimeisen kerran kohti linnaa. Kunnes tulimme isolle tielle ja pimeys nielaisi meidät syleilyynsä.
Olimme ajamassa eräs ilta Jyväskylästä kotiinpäin. Kunnes Ville sai idean: Oletteko koskaan nähneet Olavinlinnaa? Vastasin että: Olen nähnyt sen joskus lapsena mutta minun lapseni eivät koskaan. Niin alkoi meidän pieni koukkaus Savonlinnan kautta kotiin. Lapset kiemurtelivat takapenkillä ihan oikea linna wau! Piirsivät värityskirjoja ja pelasivat. Radiossa pauhasi Hevisaurus ja mukana laulettiin: Oon eksynyt metsään viidakkoon valtavaan! Kunnes takapenkille laskeutui hiljaisuus. Vaihdoimme levyjä Gunnareita ja Bon Jovia. Välillä sanaillen siitä onko seuraava levy Sum 41 vai Megadeath? Auton hurinan kuuluessa ja meidän miettiessä maailman suurutta ja miten pieniä olimme. Välillä katsoen vastaan tulevan rekan valoja ja miettien onkohan tuolla metsässä hirviä.
Saavuimme Savonlinnaan ja lähdimme etsimään tietä rantaan mistä näimme linnan paremmin. Ajoimme mukulakivi kadulla ja nauroin: Montakohan mutteria autosta tippuu tällä tiellä? Ville kitisi takaisin: Älä nyt vanha rouva on hyvä auto! Naurettiin. Kunnes saavuimme rantaan. Nousimme ensiksi yhdessä autosta ja kävelimme lähemmäksi rantaa. Lapset nukkuivat takapenkillä ja me seisoimme rannassa katsoen edessä kohoavaa linnaa. Mukulakivikatu ja hiukan nurmikkoa pari katulamppua minä ja Ville. Ville ottaa minut viereen ja laittaa käden minun hartoille ja kuiskaa korvaan: Sinä olet minun kuningatar. Hymyilen ja annan suukon Villen poskelle. Hetken aikaa katsomme linnaa aivan hiljaa. Parasta meidän hetkissä oli hiljaisuus kummankaan ei tarvinnut sanoa sanaakaan. Sulauduimem yhteen yhdeksi ihmiseksi me kaksi. Kunnes hetki pirskahti rikki kun kuulimme auton oven aukausin ja lapset juoksivat rantaan. Riemun kiljahduksia ja wau huutoja. Henkeä haukkovia lapsia ja niin iso linna edessä. Seisottiin hetki siinä rannassa lasten kanssa ja katsottiin linnan muuria. Voidaanko mennä tuonne sisälle joskus voidaanko pliis!! Ville naurahti ja vastasi: Tottakai voidaan vaikka ensi kesänä tai seuraavana. Onhan meillä aikaa koko elämä. Hymyilin takaisin ja käperryin Villen nahkatakin suojaan tuttuun ja turvalliseen tuoksuun. Ville siveli partaansa ja nosti välillä fedoraa ja huiskuitti. Lapset menivät takaisin autoon. Hetken olimme siinä vielä kahdestaan ja palasimme autolle. Ville peruutti auton ja lähdimme kotia kohti. Lapset mutisivat hetken vielä linnasta ja Ville katsoi taustapeiliin. Lapset nukahtivat ja minä kiitin että hän näytti tämän lapsille. Hän vain hymyili ja laittoi radion soimaan. Ajelimme hiljaa läpi savonlinnan sillalla katsoimme vielä viimeisen kerran kohti linnaa. Kunnes tulimme isolle tielle ja pimeys nielaisi meidät syleilyynsä.
Kommentit
Lähetä kommentti