Tunnekoulu

Luvin hyvän artikkelin Lesken Tunnekoulu. Pysytyin samaistumaan tekstiin. Ajattelin kirjoittaa samaistumisesta.

Linkki: https://yle.fi/uutiset/3-5334107


Suomessa kuolee n. 50 000 ihmistä. Kuten artikkelissa kerrotaan se on paljon surua. Ihmisiä kuolee yksin ja toiset läheisten ympäröimänä. Olen itsekkin pohtinut paljon omaa kuolemaani. En niinkään kuolemaa itsessään vaan miten muut pärjäävät sen jälkeen? Huomaako kukaan jos yht äkkiä vaan kupsahdan tuolla kadulla? Heittään sairaalaan kylmiöön ja olen se yksinäinen tuhkauurna pöydällä. Töissä näin paljon yksinäisiä hautajaisia. Ihminen niin yksin ettei kukaan tule hautajaisiin se pistää miettimään omaa kuolemaa. Miten muut pärjäävät? Lapset? Kaarle olisi käytänössä orpo sen jälkeen.

Kuoleman vuosipäivä ja kuoleman jälkeinen byrokratia. Järkytyin itsekkin miten paljon kuoleman jälkeen oli sitä paperia. Perunkirjoitus... Osaan sen nytten mutta aina jotenkin ajattelin sen niin että mennään istumaan pöydän ääreen jossa luetellaan velat ja varat. Katsotaan perintö. Mutta se vaatikin hyvin paljon paperia ja puhelimessa oloa. Piti selvittää laskuja ja lainoja. Asunnon osakkeita ja sitä saanko minä ne velat? Oli edunvalvojaa oikeusaputoimisto ja maistraatti.

Kuoleman vuosi päivä se etappi. Selvisin ekasta vuodesta. Muistan kuinka itsekkin jännittin sitä päivää odotin. Merkkasin sen kalenteriin. Odotin että itken selvisin vuodesta. Olen surullinen ja sulkeutunut. Tuijotan kelloa nyt se kuoli. Muistan kuinka istuin pöydän ääressä vanhempieni kanssa kun Iso-A pyyhälsi onnettomuuspaikalle ja minä istun. Iso-A tuli ja sanoi: Villeen ei koske enää. N.15min sen jälkeen soittivat poliisit ja tulivat istumaan saman pöydän ääreen. Se sumu. Järkytys ja shokki. Odotin vuosipäivänä samanlaista shokkia mutta se ei tullut. Ei tullut suru eikä ikävä. En edes tuijottanut kelloa se aika meni ohi. En edes käynyt hautuumaalla. Muistan kuinka sanoin Stadille tänään en jaksa pitää yhteyttä. Kumminkin viestiteltiin koko yö. En sinä yönä nukkunut paljon mutta tuntui kun olisin kokenut muutoksen. Vapautumisen. Se vuosi oli ohi. Kaikki oli eletty ekan kerran ilman Villeä. Selvisin kait voisi sanoa? Mutta oliko minulla muuta vaihtoehtoa kuin selvitä?

Kuolema sairauteen istut sängyn vierellä ja näät toisen riutuvan pois. Voisiko sanoa että siinä valmistautuu tulevaan? Kuolema yht äkkiä aivan puun takaa. Vain puhelu ja kuolema. Hätä ja tuska. Itsemurha en usko että sairauteen kuolevan omainen voi ymmärtää itsemurhaa. Toinen lähtee itse ja toinen ei tahtoisi. Mutta onhan itsemurhankin tekevä ihminen sairas tosin henkisesti ei fyysisesti. En usko että kukan huvikseen tappaa itseään. Siinä on taustalla muuta mielenterveysongelmia, masennusta, burn outtia, epäonnistumista jne. Itsemurha itsekäs teko kuulin siitä paljon. Itsekästä että tappoi itsensä ja jätti teidät yksin. Vihasin niitä kommentteja tuntui ettei kukaan ymmärtänyt sitä tuskaa minkä näin sen vuoden aikana. Sitä mustaa miten ihminen katoaa pikku hiljaa. Menettää itsensä hiipu pois riutuu. Kait sitä itsekkin siinä valmistauduin masennuksen olessa pahimmillaan vaikka yritin työntää toista lääkäriin.

Olen ollut aina niin iloinen etten ole ollut poliisien kanssa paljon tekemisissä. Paitsi nuorena tehdyt tyhmyydet. Mutta nyt jouduin opettelemaan ja olemaan heidän kanssa yhteyksissä. Istua pöydän ääressä kun kuullustellaan tapahtumia. Samat kysymykset kysytään monta kertaa muutanko tarinaa ja ottaan kuvia. Kysyin itse kysymyksiä: Missä kunnossa Ville oli? Miten rekkakuski? Oliko Ville levinnyt pitkin maantietä vai siistissä paketissa? Ruuminvausraportit ja poliisin pöytäkirjat. Minigrip pusseissa tulleet Villen tavarat. Eräs poliisi kysyi minulta: Oliko minulla Villen puhelinta? Vastasin: Ettei kun puhttiin puhelimessa mutta olisi kiva saada se jos saisin vastauksia. Poliisimies kertoi että sitä oli etsitty. Hän soitti pari päivää sen jälkeen että jäi miettimään asiaa ja kolusi auton raadon monta kertaa läpi ja löysi puhelimen. En saanut koskaan sitä puhelinta auki.. En muistanut pinkoodia.. Pitkään säilytin sitä rikkinäistä puhelinta mihin oli pinttynyt vähän verta. Muutossa heitin sen pois..

Artikkelissa sanotaan että leski on ihminen jolla ei ole vaihtoehtoja. Eihän minullakaan ollut. Vaihtoehto luovuttaminen ei tullut kysymykseen. Piti puskea. Piti lajitella vaatteita ja tavaroita. Järjestää hautajaiset ja jatkaa elämää. Kuolleen kanssa joka oli kuitenkin niin elävä. Sitä odotti alussa että Ville kävelee vielä tuosta ovesta. Ainakun ovi aukesi katse, odotus, toivonkipinä ja se tunne ehkä se on nyt tällä kertaa Ville. Muistan kuinka Kaarle alussa ainakun ovi aukesi huudahti: ISI! Se jäi pikku hiljaa pois ja tuska siitä että pikku hiljaa Kaarle unohti.


Suru on kunniavieras juhlava suru mustahuntu ja itkevä leski. Suru tuntuu hukkumiselta. Siltä että sinua viilletään joka suunnasta. Kuljet lasinsirujen päällä. Olet merellä veneessä ilman airoja. Putoat rotkoon ja putoat koko ajan ilman pohjaa. Elämältä menee pohja. Kuljet paljain jaloin lasinsirujen päällä ja lyyhistyt sinne. Yhdessä elokuvassa nainen tippuu lasilaatikkoon mikä on täynnä neuloja. Kun hän tulee pois sieltä jäävät neulat kiinni. Se kuvastaa surua. Pääset ylös mutta  jäljelle jäävät ne neulat. Mutta pikku hiljaa ajan kanssa niitä neuloja saa nypittyä irti.

Artikkelissa kuvataan hyvin ristiriitaisuutta tahdon pärjätä ja näyttää että pärjään. Mutta öisin et saa unta ja aamuisin et pääse ylös. Kuljet zombina läpi päivien. Sitten sitä herää jossakin vaiheessa horroksesta. Ville kuoli maaliskuussa ja yht äkkiä huomasin että ollaan menossa jo melkein kesässä. Inhosin kun ihmiset sanoivat: Otan osa suruusi. Miten voit ottaa osaa suruuni? Tiedätkö miltä se tuntuu. Tai että: Olet nuori, elämä jatkuu löydät vielä uuden rakkauden. Siinä vaiheessa en tahtonut kuulla että löydän uuden kun minulla oli vain se yksi ja oikea rakkaus. Tuntui ettei siihen mahdu muita. Muistan vain sen että asunto tuoksui kukilta. Saatoin romahtaa itkemään paikoissa kuten esim. tanssikisoissa itkin vessassa. Prismassa itkin hedelmähyllyllä. Itkin alikulku tunnellissa. Juoksin kaupasta ulos itkemään ja juoksin postista ulos kotiin itkemään. Tuntui että tukehdun. Sitä näki perheitä joka puolella. Perheitä jossa oli molemmat vanhemmat. Se sai romahtamaan joka kerta.

En syytä Villeä kuolemasta. Syytän itseäni. Olisi pitänyt patistaa vielä enemmän. Olisi pitänyt soittaa ambulanssi kun hän makasi lattialla ja huusi: Ettei tahdo elää enää. Olisi pitänyt auttaa enemmän. Olla tukena enemmän. Olisi pitänyt olla vahvempi. Miksi en tajunnut siitä puhelusta että hän hyvästeli? Miksi suljin luurin puhelimen ensimmäisen puhelun aikana? Miksi en kuunnellut? Miksi itsekkin romahdin ja en jaksanut? Minun olisi pitänyt jaksaa kannatella myös häntä. Luvattiin niin myötä-kuin vastamäessä ja minäkin romahdin. Syyllisyys pallo jalassa, paino hartoilla se ketju mikä kirstää. Kannan sitä vieläkin mukana kannan varmaan aina.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hääleikki 12 kuukautta

Mustikalla hiusten värjääminen

Leikkejä halloween juhliin