Unia ja hiukan ikävää
Purin laatikoita ja vastaan tuli kaikki Villen hatut. Purin kirjoja ja vastaan tuli Villen kirjoja. Tuli ikävän aalto. Selailin yksi yö kun en saanut unta valokuvakirjaa minkä tein Kaarlelle Villestä. Se on täynnä muistoja, kuvia, kertomnus siitä miten tavattiin. Kirja on minun ja Villen matka ensitapaamisesta kuolemaan. Sivelin hattuja ja asettelin ne yhteen pahvilaatikkoon ja laitoin varastoon. Sivelin Villen labratakkia ja lapoilin sen laatikkoon varastoon. Kotona labratakki roikkui komerossa hengarissa. Tuli tunne että täällä se kuuluu varastoon. Muitten muistojen joukkoon. Minulla on yhdessä tv-tason lokerossa Villen kuva ja enkeli. Ruusu mikä oli arkun päällä on kuvan takana. Tosin hiukan kärsineenä koska kissa nakertaa sitä aina.
Hiukan aikaa ikävöin ja ajettelin kotia Joensuussa. Viihtyyköhän uudet vuokralaiset? Mietin miltä siellä mahtaa näyttää? Muistelin sitä kun muutimme siihen. Muistelin alkutaipaleesta, viimeiseen puheluun ja siihen kun laskin kukkia muistolehtoon. Muistelin kuinka istuin traktorin lavalla ja katsoin kohti kivipaasia missä Villen nimi lukee. Muistelin hetken ja itkin hiukan. Muut nukkuivat. Sen yhden kerran olen tuntenut ikävää täällä Villeä kohtaan.
Olen päästänyt jo irti mutta ikävä yllättää aaltoina. Seison rannalla jalat hiekassa ja tunnen kuinka olen Stadin turvallisessa syleilyssä. Välillä vaan näkymätön voima vetää mustalle ulapalle kauemmas rannasta. Onneksi osaan jo uida takasin vaikka aallot puskevat välillä kohti pohjaa. Yrittäen hukuttaa tuntien kuinka kärhet vetävät pohjaan. Osaan jo hengittää ja osaan väistää. Osaan taistella sitä ikävää vastaan. Siksi se on aalto.. Hetkellinen aalto joka pyyhkäisee ohi. Mutta osaan olla hukkumatta osaan kait hengittää siellä mustassa vedessä. Joka ei edes ole enää niin mustaa se on kirkasta. Voin nähdä hiekan pohjassa ja koskettaa. Uida takasin rantaan missä Stadi odottaa. Juosta takaisin käsivarsille uppoutua tuoksuun ja kosketukseen. Olla onnellinen minulle suodusta onnesta. Tuntea onnen ja rakkauden.
Näin minä Villestä unta sinä yönä kun ikävöin..
Istuin meidän olohuoneen sohvalla ja yht äkkiä tunsin kosketuksen olkapäällä. Tunsin tutut sormet ja suudelman poskella. Käännyin hymyillen ja näin tutun hymyn. Kirkaat silmät lasien takaa, letitetty parta, fedora, musta nahkatakki ja valkoinen kauluspaita. Vanhan rouvan turvavyö vyönä ja punainen kravaatti. Näin kuinka Ville piti toisessa kädessä avaimia ja heitteli niitä ilmaan hymyillen. Tuttu ääni joka sanoi: Moi. Muutit sitten Helsinkiin! Nyökkäsin kyyneliä pidätellen. Ville pyyhki kyyneleen ja sanoi: kävellään. Käveltiin asunnon ympäri ja esittelin sitä. Kaarlen huoneessa Ville hetkeksi meni sängyn viereen ja silitti Kaarlen päälakea ja antoi pusun otsalle. Isän ylpeys ja kuiskaus: Et ole koskaan yksin. Pysähdyimme minun ja Stadin sängyn viereen ja Ville hymyili. Kävelimme kohti ulko-ovea hiljaa. Ville avasi oven. Oven takana oli valkoinen valo. Ville nosti hattua hiukan ja hymyili. Toivotti onnea ja antoi luvan olla onnellinen. Sanoi että on aina mukana odottaa meitä. Kysyin: Tunnistatko minua vanhana mummona? Ville nauroi ja sanoi: Älä siitä huolehdi. Hyvästeli ja käveli oveen. Hetkellisesti kuulin tutun auton äänen. Ovi sulkeutui ja kohta edessäni oli meidän sininen ulko-ovi.
Aamulla heräsin hymyillen tökäten vähän Stadia kylkeen joka kääntyi ja otti minut kainaloon. Kainalossa hymyillen tunsin suurta onnea, lupaa rakastaa, kiitollisuutta ja mahdotonta onnea. Hymyillen mietin kysymystä: Tunnistatko minua vanhana? Hassu kysymys. Tottakai se varmasti tunnistaa. Hetken mietin unta ja palasin takaisin nykyhetkeen.
Tuntui hetken että Villekin on antanut luvan tähän onneen. Kait jollakin tasolla odotin myöskin sitä hyväksyntää. Tai odotinkin. Ehkä Ville oli täällä ehkä ei. Oma alitajunta ja yöllinen ikävöinti. Mutta itse ajattelen että Ville oli täällä tuntuu että en näe häntä hetkeen uudestaan.
Hiukan aikaa ikävöin ja ajettelin kotia Joensuussa. Viihtyyköhän uudet vuokralaiset? Mietin miltä siellä mahtaa näyttää? Muistelin sitä kun muutimme siihen. Muistelin alkutaipaleesta, viimeiseen puheluun ja siihen kun laskin kukkia muistolehtoon. Muistelin kuinka istuin traktorin lavalla ja katsoin kohti kivipaasia missä Villen nimi lukee. Muistelin hetken ja itkin hiukan. Muut nukkuivat. Sen yhden kerran olen tuntenut ikävää täällä Villeä kohtaan.
Olen päästänyt jo irti mutta ikävä yllättää aaltoina. Seison rannalla jalat hiekassa ja tunnen kuinka olen Stadin turvallisessa syleilyssä. Välillä vaan näkymätön voima vetää mustalle ulapalle kauemmas rannasta. Onneksi osaan jo uida takasin vaikka aallot puskevat välillä kohti pohjaa. Yrittäen hukuttaa tuntien kuinka kärhet vetävät pohjaan. Osaan jo hengittää ja osaan väistää. Osaan taistella sitä ikävää vastaan. Siksi se on aalto.. Hetkellinen aalto joka pyyhkäisee ohi. Mutta osaan olla hukkumatta osaan kait hengittää siellä mustassa vedessä. Joka ei edes ole enää niin mustaa se on kirkasta. Voin nähdä hiekan pohjassa ja koskettaa. Uida takasin rantaan missä Stadi odottaa. Juosta takaisin käsivarsille uppoutua tuoksuun ja kosketukseen. Olla onnellinen minulle suodusta onnesta. Tuntea onnen ja rakkauden.
Näin minä Villestä unta sinä yönä kun ikävöin..
Istuin meidän olohuoneen sohvalla ja yht äkkiä tunsin kosketuksen olkapäällä. Tunsin tutut sormet ja suudelman poskella. Käännyin hymyillen ja näin tutun hymyn. Kirkaat silmät lasien takaa, letitetty parta, fedora, musta nahkatakki ja valkoinen kauluspaita. Vanhan rouvan turvavyö vyönä ja punainen kravaatti. Näin kuinka Ville piti toisessa kädessä avaimia ja heitteli niitä ilmaan hymyillen. Tuttu ääni joka sanoi: Moi. Muutit sitten Helsinkiin! Nyökkäsin kyyneliä pidätellen. Ville pyyhki kyyneleen ja sanoi: kävellään. Käveltiin asunnon ympäri ja esittelin sitä. Kaarlen huoneessa Ville hetkeksi meni sängyn viereen ja silitti Kaarlen päälakea ja antoi pusun otsalle. Isän ylpeys ja kuiskaus: Et ole koskaan yksin. Pysähdyimme minun ja Stadin sängyn viereen ja Ville hymyili. Kävelimme kohti ulko-ovea hiljaa. Ville avasi oven. Oven takana oli valkoinen valo. Ville nosti hattua hiukan ja hymyili. Toivotti onnea ja antoi luvan olla onnellinen. Sanoi että on aina mukana odottaa meitä. Kysyin: Tunnistatko minua vanhana mummona? Ville nauroi ja sanoi: Älä siitä huolehdi. Hyvästeli ja käveli oveen. Hetkellisesti kuulin tutun auton äänen. Ovi sulkeutui ja kohta edessäni oli meidän sininen ulko-ovi.
Aamulla heräsin hymyillen tökäten vähän Stadia kylkeen joka kääntyi ja otti minut kainaloon. Kainalossa hymyillen tunsin suurta onnea, lupaa rakastaa, kiitollisuutta ja mahdotonta onnea. Hymyillen mietin kysymystä: Tunnistatko minua vanhana? Hassu kysymys. Tottakai se varmasti tunnistaa. Hetken mietin unta ja palasin takaisin nykyhetkeen.
Tuntui hetken että Villekin on antanut luvan tähän onneen. Kait jollakin tasolla odotin myöskin sitä hyväksyntää. Tai odotinkin. Ehkä Ville oli täällä ehkä ei. Oma alitajunta ja yöllinen ikävöinti. Mutta itse ajattelen että Ville oli täällä tuntuu että en näe häntä hetkeen uudestaan.
Kommentit
Lähetä kommentti