Lapsia, lapsia, lapsia ja vielä lapsia
Luvin jutun 27-vuotiaasta naisesta joka oli jäänyt leskeksi kahdeksan lapsen kanssa. Joista yksi yli vielä kehitysvammainen. En voi muuta sanoa kuin että kyllä me naiset ollaan vahvaa tekoa. Mennään läpi vaikka harmaan kiven jos niin on. Nostan hattua kyseiselle ihmiselle.
Minunhan ei pitänyt koskaan tehdä lapsia. Niin vannoin joskus. Mutta niin niitä vaan alkoi putkahdella. Ensimmäinen ei tietenkään ollut tarkoitus ja tekemällä tehty. Yllätys se oli kun 17-vuotiaana teki raskaustestin ja sai siihen 2 viivaa. Järkytys ja alkushokki mitäs nyt? Itsekkin kun oli vielä lapsi. Mutta niin syntyi Lilli. Sitten ruvettiin miettimään ehkä pikusisko tai veli syntyi Netta. Kaksi tyttöä tulisiko vielä poika? Sitten syntyi Elvis. Olin pitkään kotiäitinä lasten kanssa kotona monta vuotta. Eron jälkeen tapasin Villen joka rupesi puhumaan miten mukava oma lapsi olisi. Vaikka nuo tuntuivatkin omilta kanssa. Ruvettiin puhumaan lapsesta ja sitten syntyi Kaarle rakkaudella tehty. Kaikki syntyivät ja rakastuin heti. Se on se hetki kun saa lapsen syliin ekan kerran. Sitä ei voi kuvailla. Silloin tietää mitä rakkaus on.
Lapsilukuni on nyt täysi 2 tyttöä ja 2 poikaa. En tahdo enempää lapsia enkä aijo tehdä lapsia enää. Tiedän olen nuori 28-vuotta mutta ei kiitos. Kaarlen raskausaika oli vaikea. Oksensin melkein koko raskausajan ja olin sairaalassa tiputuksessasen takia. Minulla supiteli myös pitkin raskautta ja lonkat
kipeytyivät kamalasti. Voisin mennä synnyttämään mutta raskausaikaa en enää tahdo.
Siksi olenkin kaiholla katsonut meidän nassu massun kasvamista minun viimeisen vauvan. Minun vauva on jo taapero ja kohta eskarilainen. Niitä hetkiä kuin ensiaskeleet ja ensi sanat on vain mahdotonta kuvailla sitä ylpeyttä ja rakkautta. Samalla myös pohjatonta surua kun Ville ei ole jakamassa sitä. Muistan kuinka ylpeä Ville oli kun Kaarle rupesi kävelemään taaperokärrin kanssa. Ville tuli töistä ja käveli illat Kaarlen kanssa kärryn kanssa aina kun jaksoi. Kaarle oli Villen silmäterä. Nimenantajaisissa Ville antoi suukon kun pidettiin puhetta joka sanan jälkeen Kaarlelle. Ville oli sairaalassa kun Kaarle syntyi niin joka päivä maksimi ajan mitä sai olla. Hoitajat aina hääti sen välillä syömään ja kahville. Nyttemin tulee aina ajateltua mitä Ville tekisi? Kerrankin istuttiin kahvipöydässä ja Kaarle murusteli rinkeliä lattialle naurettiin kun kiellettiin Kaarlea tekemistä sitä että Ville varmaan perässä söisi noita palasia lattialta. Isin mutukka kun Kaarle oli<3
Haikeaa kun minun viimeinen vauva kasvaa. Rakastan lapsia. Siksi meillä varmaan onkin aina koko naapurosto kylässä. Nytkin on ollut yövieraita jo kolmena yönä. Kirjoitetan rakkauskirjeitä, metsästetään pokemoneja ja puhutaan ensi ihastuksista. Minulla on rakkautta paljon lapsille. Siksi varmaan meille tullaan syömään ja istutaan pöydän ääreen. Nyt ollaan katsottu porukalla Pokemon Kanto Gene 1 jaksoja. Lapset ja kaverit nauretaan yhdessä. Vaikka välillä ragetetaan niin silti suurimmaksi osaksi rakastetaan.
Haaveni olisikin joskus käydä kursi tukiperheenä toimisesta :)
Minunhan ei pitänyt koskaan tehdä lapsia. Niin vannoin joskus. Mutta niin niitä vaan alkoi putkahdella. Ensimmäinen ei tietenkään ollut tarkoitus ja tekemällä tehty. Yllätys se oli kun 17-vuotiaana teki raskaustestin ja sai siihen 2 viivaa. Järkytys ja alkushokki mitäs nyt? Itsekkin kun oli vielä lapsi. Mutta niin syntyi Lilli. Sitten ruvettiin miettimään ehkä pikusisko tai veli syntyi Netta. Kaksi tyttöä tulisiko vielä poika? Sitten syntyi Elvis. Olin pitkään kotiäitinä lasten kanssa kotona monta vuotta. Eron jälkeen tapasin Villen joka rupesi puhumaan miten mukava oma lapsi olisi. Vaikka nuo tuntuivatkin omilta kanssa. Ruvettiin puhumaan lapsesta ja sitten syntyi Kaarle rakkaudella tehty. Kaikki syntyivät ja rakastuin heti. Se on se hetki kun saa lapsen syliin ekan kerran. Sitä ei voi kuvailla. Silloin tietää mitä rakkaus on.
Lapsilukuni on nyt täysi 2 tyttöä ja 2 poikaa. En tahdo enempää lapsia enkä aijo tehdä lapsia enää. Tiedän olen nuori 28-vuotta mutta ei kiitos. Kaarlen raskausaika oli vaikea. Oksensin melkein koko raskausajan ja olin sairaalassa tiputuksessasen takia. Minulla supiteli myös pitkin raskautta ja lonkat
kipeytyivät kamalasti. Voisin mennä synnyttämään mutta raskausaikaa en enää tahdo.
Siksi olenkin kaiholla katsonut meidän nassu massun kasvamista minun viimeisen vauvan. Minun vauva on jo taapero ja kohta eskarilainen. Niitä hetkiä kuin ensiaskeleet ja ensi sanat on vain mahdotonta kuvailla sitä ylpeyttä ja rakkautta. Samalla myös pohjatonta surua kun Ville ei ole jakamassa sitä. Muistan kuinka ylpeä Ville oli kun Kaarle rupesi kävelemään taaperokärrin kanssa. Ville tuli töistä ja käveli illat Kaarlen kanssa kärryn kanssa aina kun jaksoi. Kaarle oli Villen silmäterä. Nimenantajaisissa Ville antoi suukon kun pidettiin puhetta joka sanan jälkeen Kaarlelle. Ville oli sairaalassa kun Kaarle syntyi niin joka päivä maksimi ajan mitä sai olla. Hoitajat aina hääti sen välillä syömään ja kahville. Nyttemin tulee aina ajateltua mitä Ville tekisi? Kerrankin istuttiin kahvipöydässä ja Kaarle murusteli rinkeliä lattialle naurettiin kun kiellettiin Kaarlea tekemistä sitä että Ville varmaan perässä söisi noita palasia lattialta. Isin mutukka kun Kaarle oli<3
Haikeaa kun minun viimeinen vauva kasvaa. Rakastan lapsia. Siksi meillä varmaan onkin aina koko naapurosto kylässä. Nytkin on ollut yövieraita jo kolmena yönä. Kirjoitetan rakkauskirjeitä, metsästetään pokemoneja ja puhutaan ensi ihastuksista. Minulla on rakkautta paljon lapsille. Siksi varmaan meille tullaan syömään ja istutaan pöydän ääreen. Nyt ollaan katsottu porukalla Pokemon Kanto Gene 1 jaksoja. Lapset ja kaverit nauretaan yhdessä. Vaikka välillä ragetetaan niin silti suurimmaksi osaksi rakastetaan.
Haaveni olisikin joskus käydä kursi tukiperheenä toimisesta :)
Kommentit
Lähetä kommentti