Patoutumia

Ne ekat kuukaudet se sumu ja kun sieltä heräsi oli kuin ei mitään. Tuntuu kuin sisällä olisi laatikoita, lokeroita mihin on padottu asoita. Niihin on padottu surua, kaipuuta, vihaa, syyllisyyttä, kysymyksiä, yksinäisyyttä ja väsymystä. 

Tuntuu kuin välillä aina yksi lokero aukeaa ja kaikki se patouma valuu ulos. Tuntuu kuin yksi lokero olisi aennut. Siksi varmaan olen tuijottanut seinää nytten 3 päivää ja itkenyt silmät päästäni. Sanonut että kuuden kuukauden taantuma on varmasti sitäkin. Syksy Villen lempi vuoden aika. Ennen oltiin metsässä sienessä ja marjassa. Kaverit käy ja mie itken kotona että myökin käytiin. Miekin voisin mennä mutta en saa aikaiseksi. Lukko tehdä asoita mitä ennen yhdessä tehtiin. 

Lokeroita täynnä tuskaa. Täytyy aukoa ne lokerot pikku hiljaa ja käsitellä ne läpi. Mutta loppuuko se tuska ikinä? Se vaan muuttaa muotoaan varmasti. Kaarle muistuttaa Villeä kamalasti se tuska kun ei ole näkemässä vieressä. Inhottavaa kun tuntuu että kaikki alkaa alusta. Ehkä se on hyvä asia? Eheydyn taas? Olen ollutkin jotenkin ylipirteä viimeaikoina. Romahdin nyt kun tuli puoli vuotta aukasin lokeron. Johtuu myös muusta paineesta mitä tulee. 

Mutta nyt voin taas kasata hippusia onnea kasaan. Olen turruttanut kipua juoksemalla kaupungilla ja bilettämällä. Mutta ei se kipu katoa. Se vaan tulee kaks kertaa pahempana takasi. Kun seisot hautuumaalla ja puret huultaa. Katsot kun uusia laattoja on tullut ja Villen laatta ei ole enää alin kaikista. On syksy muistolehto on punainen silloin oli kevät. Lunta maassa. Kesä vihreää ja nyt syksy. 

Patoutumia. Ne pitäisi saada ulos. Vaikka viskomalla kiviä rannassa. Kerran huusin joen rannassa ja rikon keväällä jäätä. En uskalla vaan mennä rantaan kun tiedän että Villen sormus on siellä. Se katosi kun oltiin uimassa. Etsisin varmaan sitä taas epätoivoisesti. Tai sitten en. En tiedä? Kerran etsin kevällä sitä kahlasin melkein jäävedessä. Itkin miksi? 

Suru on hankala asia. Se on niin henkilökohtainen asia. Luulin että en sure enää että ikävöin ja kaipaan. Nyt olen taa surrut viimeiset päivät. Vai olenko surrut koko ajan mutta piillottanut sen jonnekkin kauas. Olen tehnyt paljon remontoinut, juossut ja leiponut. Piilottanut päälimmäisen tunteen kaiken alle. Surun.. Nyt se tulee takasi kun kaikki on tehty. Loppujen lopuksi olen edelleen yksin. Villeä ei enää ole. Kun katsoo käsivarsia voi nähdä Villen muuttuvan tuhkaksi ja valuvan pois. Lentävän tuulessa jonnekkin. Sitten itken, ikävöin, kaipaan ja ennenkaikkea minä suren. 

Istun taas suruhunnun alla ja aukaisen minun laatikoita.