Jumissa mutta kohti uutta

Aloitin kirjoittamaan tätä blogia alunperin surusta ja suremisesta. Entäs nytkun tuntuu että sureminen on minun osaltani ohi? Kaipuu ja rakkaus jää mutta en ole enää niin surullinen. Tuntuu että voin laskea toisesta irti ja antaa hänen jatkaa matkaansa. Voi viimein olla vapaa. Mutta mistä kirjoittasin? Aloitin kirjoittamaan surusta nytten en enää keksi sanoja suremiseen. Olen kulkenut surun kanssa vuoden. Nytten en enää halua olla siellä mustan hunnun alla. En tahdo enää kantaa syyllisyyttä. Mutta se on vaikeaa. Se kolkuttaa edelleen takaraivossa pienenä äänenä aina välillä. Silloin sen huomaa kun istuu yksin hiljaisuudessa alkaa kelata. Kelaa viime hetkistä kolariin ja siitä suremiseen. Aina sitä jostakin syystä laittaa sen kahleen takasin jalkaan vaikka tahtoo siitä eroon. Kelaan varmasti aina näitä asoita. Ajan kulessa varmasti koko ajan vähemmän ja vähemmän.

Mutta entäs nyt kun on onnellinen ei surullinen? On saanut paljon hyvää ja odottamatonta. Uusia ihmisiä on tullut paljon elämääni ja vanhat ovat tuleet tärkeimmiksi. Ystävyyttä punnittiin ja nähtiin ne tosi ystävät. Uusi ihmissuhde uuteen aivan erinlaiseen ihmiseen tuli ihan puun takaa. En osannut odottaa sitä. Olen onnistunut saamaan paljon onnea. Se pimeys on muuttunut valoksi. En halua enää kulkea siellä pimeässä.

Puhun kyllä vielä paljon Villestä. Tulen varmasti aina puhumaan. Lapset tulevat puhumaan ja muistamaan Villen. Olen puhunut Herra Stadille Villestä ja hän on kuunnellut. Olen puhunut Villestä niin paljon ja kirjoittanut. Katsellut valokuvia ja kuunnellut videolta ääntä. Minulla on paljon Villen kuvia seinällä ja yhdellä hyllyllä. Tänään minusta tuntui siltä että voisin ottaa osan pois. Jättää pari kuvaa. Antaa uuden tulla tilalle. Uusia muistoja ja uusia kuvia. Jättäisin viimein vanhan taakse ja antaisin Villen jatkaa matkaansa. Antaisin itseni viimein jatkaa matkaani.