Taakse
Näpyteltiin Herra Stadin kanssa asuntohakemukset eilen menemään asunnoista. Voisi sanoa että samalla pelottaa, jännittää ja on innostunut. Mutta muuttaminen ääh. Ei huvita yhtään alkaa inventoimaan tavaraa mitä vien ja mitä en?
Lilli kysyin jo tänään että: Mitenkä viemme Villen mukana? Vai käykö kukaa enää siellä viemässä kynttilää?
Hassua miten lapset ajattelevat tuollaisia asioita. Tottahan se on että surettaa jättää taakse yksi vaihe elämässä jotta voi aloittaa kokonaan uuden. Tuntuu hassusti siltä että kun lähden Villen kummitus jää tänne Joensuuhun. Sydämmessä aina mukana muttei niin kiinni.
Se ei pelaa joka pelkää vai miten se olikaan? Entä jos se yhteiselo ei toimikkaan? Tulenkin vaikka vuoden päästä maitojunalla takaisin? Entä jos emme kotiudu sinne ollenkaan? Saanko vuokralaista tähän asuntooni? Joudunko kahden asunnon loukkuun? Herra Stadilla on kaksi lasta meitä on sitten kahdeksan. Kaksi aikuista ja kuusi lasta entä jos hermot ei kestäkkään? Oliko tämä nyt hiukan hätiköityä kumminkin? Uusi paikka...
Olen aina halunnut muuttaa mutta.. Nyt kun pohtii kannaattaako se? Onko se sen arvoista? Olisiko pitänyt kumminkin tuntea hiukan pitempään? Entä jos kaikki menee pahasti pieleen?
Sitä pyörittää kysymyksiä takaraivossa mutta samalla on hiton innostunut muuttamisesta uudelle paikka kunnalle. Loppujen lopuksi vaikka pyörittää päässä miljoonaa negatiivista puolta miksi ei kannatta tehdä näin.. Silti sitä vaan puskee eteenpäin että sinne ollaan menossa ja kovaa. Vuoden päästä jos tullaan se muuttui elokuuhun. Kolme kuukautta aikaa hoitaa asiat kuntoon molemissa päissä. Jännittää ja pelottaa. Muuttaminen ahdistaa. ÄÄK.. Osaankohan jättää taakse minun leski statuksen. Tuntuu tosin hyvältä luopua siitä mutta onko se kumminkin jo osa minua?
Loppujen lopuksi pitkästä aikaa hiton onnellinen. Miksi edes kelaan ja kelaan taas.. Antaisi mennä vaan ilman negatiivista ajattelua. Jos lähtee ajatuksella ei se toimi! Tullaan kumminkin takasi! Eihän se voikkaan toimia..
Taas tälläinen vali vali teksti :D
Helsinkiin muuttaminen ja koulu vievät nyt paljon aikaa. Niin paljon asioita mitä pitää hoitaa.
Lilli kysyin jo tänään että: Mitenkä viemme Villen mukana? Vai käykö kukaa enää siellä viemässä kynttilää?
Hassua miten lapset ajattelevat tuollaisia asioita. Tottahan se on että surettaa jättää taakse yksi vaihe elämässä jotta voi aloittaa kokonaan uuden. Tuntuu hassusti siltä että kun lähden Villen kummitus jää tänne Joensuuhun. Sydämmessä aina mukana muttei niin kiinni.
Se ei pelaa joka pelkää vai miten se olikaan? Entä jos se yhteiselo ei toimikkaan? Tulenkin vaikka vuoden päästä maitojunalla takaisin? Entä jos emme kotiudu sinne ollenkaan? Saanko vuokralaista tähän asuntooni? Joudunko kahden asunnon loukkuun? Herra Stadilla on kaksi lasta meitä on sitten kahdeksan. Kaksi aikuista ja kuusi lasta entä jos hermot ei kestäkkään? Oliko tämä nyt hiukan hätiköityä kumminkin? Uusi paikka...
Olen aina halunnut muuttaa mutta.. Nyt kun pohtii kannaattaako se? Onko se sen arvoista? Olisiko pitänyt kumminkin tuntea hiukan pitempään? Entä jos kaikki menee pahasti pieleen?
Sitä pyörittää kysymyksiä takaraivossa mutta samalla on hiton innostunut muuttamisesta uudelle paikka kunnalle. Loppujen lopuksi vaikka pyörittää päässä miljoonaa negatiivista puolta miksi ei kannatta tehdä näin.. Silti sitä vaan puskee eteenpäin että sinne ollaan menossa ja kovaa. Vuoden päästä jos tullaan se muuttui elokuuhun. Kolme kuukautta aikaa hoitaa asiat kuntoon molemissa päissä. Jännittää ja pelottaa. Muuttaminen ahdistaa. ÄÄK.. Osaankohan jättää taakse minun leski statuksen. Tuntuu tosin hyvältä luopua siitä mutta onko se kumminkin jo osa minua?
Loppujen lopuksi pitkästä aikaa hiton onnellinen. Miksi edes kelaan ja kelaan taas.. Antaisi mennä vaan ilman negatiivista ajattelua. Jos lähtee ajatuksella ei se toimi! Tullaan kumminkin takasi! Eihän se voikkaan toimia..
Taas tälläinen vali vali teksti :D
Helsinkiin muuttaminen ja koulu vievät nyt paljon aikaa. Niin paljon asioita mitä pitää hoitaa.
Kommentit
Lähetä kommentti