Vertailu ja kappelissa
Ollaan aina oltu Herra Stadin kanssa yhdessä vain viikonlopun ajan. Nytten tuli pitempi pätkä viisi päivää. Ainakun on ollut sen pari päivää ei näe niitä huonoja puolia niin selvästi. Nytten viiden päivän aikana niitä alkoikin paljastumaan. Ärsytätä minua sinun puheella ja olemuksella. Sitä rupesi kelaamaan päässä tekikö Ville noin? Ei hän tainnut tehdä. Ei ollut tuollainen tai tehnyt noin. Olisi hoitanut asian eri tavalla. Sitä ärsyyntyi toisen eleisiin. Älä tule lähelle.
Huomasin että meniin lukkoon perjantaina. Ihan totaali lukkoon. Menin koneelle kuullokeet pähän hetki itseni kanssa. Oman pääni kanssa. Vertailin kaikkea aivan kaikkea. Puhetta, eleitä, ilmeitä, tuoksua, olemusta ja tekoja. Tipahdin hetkeksi ja säikähdin vetäydyin pois. Herra Stadi taisi huomata sen kun menin lukkoon. Se johtui omasta päästä. Olen pelännyt vertailua paljon teenkö sitä? Tähän asti en ole tehnyt. Perjantaina se tuli ekan kerran.
En tiedä kumpusiko vertailu siitä kun menin lauantaina ekan kerran kappelille töihin. Kylmiö, krematorio ja tuhka/hautasiunaukset. Kävelin samaan kylmiön missä Ville oli. Muistin jopa paikan ja sen lapun arkun päällä ja kylmiön ovessa. Jännitin kamalasti kappelia ja arkkuja. Mutta kun nostin ensimmäisen arkun katafalkin päälle en tuntenut mitään. En tiedä oliko se hyvä vai huono asia? Sama pieni kappeli ja samanlainen arkku. En tuntenut mitään. Samanlaiset tuhkapussit seinällä missä Villekin oli. En tuntenut mitään. Yhden kerran tuli tunne että ollaan kuolleiden kanssa tekemisissä kun haistoin sen imelän tuoksun. Olin aivan normaalissa olotilassa. Kunnioitin surevaa omaista ja vainajaa viimeisellä matkalla. Tajusin että hautauspuoli on se minne tahdon tulevaisuudessa suunnata. Herra Stadi haki töistä ja tuntui että minulla olisi ollut aivan normi työpäivä ilman mitään ihmeelisempiä.
Herra Stadi on hyvä tyyppi. Aivan erinlainen kun Ville. Toisesta maailmasta. Kuulema enemmän samanlainen kun minä olen. Sain kuulla että eräs oli sanonut kun oli ollut viikonloppuna meillä käymässä että Jenni olet tainnut löytää vertaisesi. Ihankun oisitte tuntenu jo monta vuotta. Ootte niin samankaltaisia. Mutta oma pää hannaa silti vastaan en tiedä miksi. Olen epävarma. Tuntuu epävarmalta ei uskalla hypätä täysillä mukaan. Tarvitsemme ehkä nyt hiukan taas välimatkaa tai minä tarvitsen. En tiedä miksi en pysty. Kait se on jotakin pelkoa siitä että menetän. En uskala olla täysillä mukana koska pelkään jääväni taas yksin. En uskalla heittäytyä koska en tahdo että minunn sattuu. Jossakin vaiheessa Herra Stadi varmasti kyllästyy odottamasta. Miksi en uskalla? Olenko kumminkin vielä jollakin tasolla niin kiinni Villessä? En pysty rakentamaan uutta vanhan tilalle koska vanha on vielä niin läsnä? Luulin päästäneni irti jo? Mutta olenko?
Huomasin että meniin lukkoon perjantaina. Ihan totaali lukkoon. Menin koneelle kuullokeet pähän hetki itseni kanssa. Oman pääni kanssa. Vertailin kaikkea aivan kaikkea. Puhetta, eleitä, ilmeitä, tuoksua, olemusta ja tekoja. Tipahdin hetkeksi ja säikähdin vetäydyin pois. Herra Stadi taisi huomata sen kun menin lukkoon. Se johtui omasta päästä. Olen pelännyt vertailua paljon teenkö sitä? Tähän asti en ole tehnyt. Perjantaina se tuli ekan kerran.
En tiedä kumpusiko vertailu siitä kun menin lauantaina ekan kerran kappelille töihin. Kylmiö, krematorio ja tuhka/hautasiunaukset. Kävelin samaan kylmiön missä Ville oli. Muistin jopa paikan ja sen lapun arkun päällä ja kylmiön ovessa. Jännitin kamalasti kappelia ja arkkuja. Mutta kun nostin ensimmäisen arkun katafalkin päälle en tuntenut mitään. En tiedä oliko se hyvä vai huono asia? Sama pieni kappeli ja samanlainen arkku. En tuntenut mitään. Samanlaiset tuhkapussit seinällä missä Villekin oli. En tuntenut mitään. Yhden kerran tuli tunne että ollaan kuolleiden kanssa tekemisissä kun haistoin sen imelän tuoksun. Olin aivan normaalissa olotilassa. Kunnioitin surevaa omaista ja vainajaa viimeisellä matkalla. Tajusin että hautauspuoli on se minne tahdon tulevaisuudessa suunnata. Herra Stadi haki töistä ja tuntui että minulla olisi ollut aivan normi työpäivä ilman mitään ihmeelisempiä.
Herra Stadi on hyvä tyyppi. Aivan erinlainen kun Ville. Toisesta maailmasta. Kuulema enemmän samanlainen kun minä olen. Sain kuulla että eräs oli sanonut kun oli ollut viikonloppuna meillä käymässä että Jenni olet tainnut löytää vertaisesi. Ihankun oisitte tuntenu jo monta vuotta. Ootte niin samankaltaisia. Mutta oma pää hannaa silti vastaan en tiedä miksi. Olen epävarma. Tuntuu epävarmalta ei uskalla hypätä täysillä mukaan. Tarvitsemme ehkä nyt hiukan taas välimatkaa tai minä tarvitsen. En tiedä miksi en pysty. Kait se on jotakin pelkoa siitä että menetän. En uskala olla täysillä mukana koska pelkään jääväni taas yksin. En uskalla heittäytyä koska en tahdo että minunn sattuu. Jossakin vaiheessa Herra Stadi varmasti kyllästyy odottamasta. Miksi en uskalla? Olenko kumminkin vielä jollakin tasolla niin kiinni Villessä? En pysty rakentamaan uutta vanhan tilalle koska vanha on vielä niin läsnä? Luulin päästäneni irti jo? Mutta olenko?
Kommentit
Lähetä kommentti